Israelin valtion ja palestiinalaisten välinen rauhanprosessi muodostuu Madridin rauhankonferenssin (1991), Oslon rauhanprosessin (1993–2000), Camp Davidin huippukokouksen (2000), Lähi-idän kvartetin laatiman tiekartta-ehdotuksen (2002) ja meneillään olevien kahdenkeskisten rauhanneuvotteluiden (2013–2014) kokonaisuudesta.
Suomen ulkopolitiikan lähtökohta on Esko Ahon hallituskaudesta alkaen ollut tämän prosessin vahvistaminen. Myös Suomen suurimmat tiedotusvälineet ovat antaneet sille täyden tukensa vähintään vuodesta 1993 lähtien, jolloin se lanseerattiin Washingtonissa Israelin pääministerin Jitzhak Rabinin ja Palestiinan vapautusjärjestön johtajan Jasser Arafatin kädenpuristuksella.
Oslon omituisuudet
Ehdotukset ovat jatkuvasti myötäilleet Israelin tavoitteita.
Prosessin aikana on kuitenkin tapahtunut konkreettisia geopoliittisia muutoksia.
Vuoden 1993 Oslon periaatejulistuksen allekirjoittamisen jälkeen Israel on yli kaksinkertaistanut Länsirannan juutalaissiirtokuntalaisten määrän, rakentanut Kansainvälisen tuomioistuimen laittomaksi määrittelemän muurin Länsirannalle ja liittänyt muurilla kymmenesosan Länsirannasta Israeliin.
Israel on jatkanut miehittämänsä Länsirannan alueellisen yhtenäisyyden pirstaloimista, se saartaa edelleen Gazan kaistaa ja hallitsee Gazan ilmatilaa ja merenkulkua.
Israel sai Oslon prosessin alkuvuosina varovaista arvostelua kasvatettuaan äkillisesti siirtokuntalaisten määrää. Sitä ei kuitenkaan voitu syyttää Oslon säädösten rikkomisesta, sillä Oslossa oli tietoisesti jätetty mukauttamatta vaade Israelin siirtokuntainfrastruktuurin purkamisesta. Siirtokuntien laajentamista ei myöskään haluttu rajoittaa.
Israelin ja Yhdysvaltain muotoilemalla rauhanprosessilla on Israelin väestöllisiä ja laajentumishaluisia tavoitteita myötäilevä viitekehys. Se sysää sivuun kansainvälisen oikeuden periaatteet, jotka ratkaisun yksityiskohdista riippumatta takaavat sekä israelinjuutalaisille että palestiinalaisille yhdenvertaiset oikeudet.
Rauhanprosessiin kirjatut kannat ovat kaikissa ydinkysymyksissä yhteensopimattomia kansainvälisen oikeuden kanssa.
Camp Davidin hämäys
Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin, Israelin pääministerin Ehud Barakin ja Jasser Arafatin välisessä Camp Davidin huippukokouksessa vuonna 2000 Arafat torjui Barakin ja Clintonin ehdottamat järjestelyt, mikä johti vuosia kestäneeseen Arafatin soimaamiseen myös Suomessa. Lähempi tarkastelu on kuitenkin paljastava.
Huippukokouksen neljä ydinkysymystä olivat valtiolliset rajat, siirtokunnat, palestiinalaiset pakolaiset ja Jerusalem.
Barakin ehdotuksessa runsasväkiset juutalaissiirtokunnat olisi liitetty Israeliin ja palestiinalaishallinto olisi saanut hallita suvereenisti vain osaa Länsirannasta. Israel vastusti kärkkäästi kansainvälisten rajojen tunnustamista lopullisiksi valtiollisiksi rajoiksi.
Israel valloitti palestiinalaisalueet vuoden 1967 sodassa. YK:n turvallisuusneuvosto vaati jo samana vuonna Israelia vetäytymään kansainvälisesti tunnustetuille rajoille. Kansainvälinen oikeus kieltää maa-alueiden anastamisen voimakeinoin.
Kansainvälinen humanitaarinen oikeus kieltää miehittävää osapuolta siirtämästä siviiliväestöään miehitysalueelle. Kansainvälinen yhteisö on alusta pitäen korostanut Israelin siirtokuntien rikkovan räikeästi kansainvälistä oikeutta. YK ja EU ovat vuosikymmenten ajan painottaneet siirtokuntien laittomuutta.
Karvaita myönnytyksiä?
Ihmisoikeusjärjestöt, kuten Human Rights Watch ja Amnesty International, tähdensivät Camp Davidin yhteydessä, että kaikilla palestiinalaisilla pakolaisilla on paluuoikeus.
YK vaati jo vuonna 1948 saattamaan voimaan palestiinalaisten paluuoikeuden. Myöhemmin YK on kuvaillut palestiinalaispakolaisten tilannetta maailman vakavimmaksi ja pitkitetyimmäksi pakolaisongelmaksi.
Israelin edustajat kuitenkin torjuivat Camp Davidissa pakolaisten paluuoikeuden.
Väitteet Israelin tekemistä karvaista myönnytyksistä Jerusalemin asemaa koskeneissa neuvotteluissa olivat yleisiä tiedotusvälineissä. Kuitenkin maailman korkein juridinen elin Kansainvälinen tuomioistuin totesi vuonna 2004, että Israel ei ole oikeutettu suvereniteettiin Jerusalemissa.
Camp Davidissä Israelin ”myönnytys” ei ollut kaukana Israelin virallisesta kannasta, jonka mukaan Jerusalem on Israelin ikuinen ja jakamaton pääkaupunki.
Kaikki Israelin ja Yhdysvaltojen ajamat järjestelyt Camp Davidissa siis myötäilivät Israelin poliittisia tavoitteita kansainvälisen oikeuden palestiinalaisille takaamien oikeuksien kustannuksella.
Meneillään olevissa Yhdysvaltain ulkoministerin John Kerryn johdolla käytävissä Israelin ja palestiinalaisten neuvotteluissa on omaksuttu sama viitekehys kuin Camp Davidin kokouksessa.
Pyrkimykset palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden toteuttamiseksi kärsivät ennen näkemättömän takaiskun, mikäli Israelin oikeistohallitus ja epäsuosittu, korruptoitunut palestiinalaishallinto allekirjoittavat Yhdysvaltain välittämän sopimuksen.