Kaikilla lapsilla ja nuorilla ei ole kovista haluistaankaan huolimatta mahdollista harrastaa mieleistään urheilua. Alkuviikosta julkaistu tutkimusraportti kertoo armottoman totuuden. Urheilukin eriarvoistaa ja syrjäyttää lapsia ja nuoria jo varhain – mutta asialle on mahdollista tehdä jotakin.
Kaikkinainen liikunnan harrastaminen etenkin seuroissa on kallistunut rajusti muutamassa vuodessa niin, että se on alkanut asettaa jo esteitä harrastustoiminnalle.
Varsinkin kilpaurheilun niistä lajeista, joissa tarvitaan erilaista välineistöä ja liikuntatiloja, on entistä enemmän tullut hyvin toimeentulevien perheiden pelikenttä, Vanhempien työttömyys voi pudottaa lahjakkaankin lapsen ja nuoren harrastusringistä nopeasti, kun rahaa ei enää löydy lätkävarusteisiin tai seuran vaatimiin korkeisiin kuukausimaksuihin.
Miten yhdistetään virtuaalipelit ja luonnollinen liikkuminen?
Vähävaraisten lapset uhkaavat syrjäytyä jo varhain, ellei yhteiskunta kehitä korvaavia tapoja tai suuntaa esimerkiksi seuratukia siten, että niillä voidaan auttaa vähävaraisia ja varattomia perheitä turvaamaan lastensa liikuntaharrastukset. Tässä asiassa on viimeisen kolmen vuoden aikana hiljalleen edetty, mistä kiitokset voi kohdistaa urheiluministerinä toimineelle Paavo Arhinmäelle (vas.). Kun pää on saatu auki, niin toivottavasti niin ministeri Pia Viitanen kuin hänen jälkeensä tulevat urheiluministerit jatkavat samalla eriarvoisuutta vähentävällä linjalla.
Kyseessä on yhteiskunnallinen ongelma, jolla on suora vaikutus kansanterveyteen ja siten myös työurien pidentämiseen. Hälytyskellojen pitäisi soida, kun tuoreen tutkimuksen mukaan näyttäisi siltä, että kaksi kolmasosaa lapsiperheistä on jo nyt jäänyt organisoidun liikunnan harrastustoiminnan ulkopuolelle.
Keskeisimpiä syitä kustannusten kasvulle ovat välinekustannusten, pakollisten maksujen ja kilpailu- ja leirikustannusten kasvu.
Oma ongelmansa on, että viimeistään murrosiässä suuri joukko nuoria lopettaa tiukat treenit. Monet heistä haluaisivat kuitenkin harrastaa lajiaan edelleenkin ikään kuin ”höntsäillen”, mutta siihen ei tänä päivänä ole juuri mahdollisuuksia. Käytännössä seurat heittävät ison joukon urheilusta kiinnostuneita nuoria harrastuksensa parista, kun he eivät suostu urheilun suurkuluttajiksi. Seuravuoro vaikkapa vain kerran viikossa olisi aina parempi kuin ei vuoroa ollenkaan.
Urheiluseuroissa toiminta on – syystä tai toisesta – painottunut kilpaurheiluun, jossa sitten harventuva harrastajajoukko joutuu pulittamaan välineistä ja toiminnasta aina vaan enemmän euroja.
Samalla kun etsitään keinoja kustannusten alentamiseen, on tarpeen löytää vaihtoehtoja tiukalle kilpailutoiminnalle. Liikkumisesta pitäisi tulla osa normaalia elämää pienestä pitäen muillakin kuin kilpailutoimintaan haluavilla ja pystyvillä. Tietokoneet ovat tulleet jäädäkseen. Nyt tarvitaankin ideoita ja luovia ratkaisuja, miten yhdistää virtuaalipelit ja luonnollinen liikkuminen? Koululiikuntakin on tässä haasteiden edessä.
uutiskirje 