Maan hallinto näyttää innostuneen demokratiapolitiikasta. Päädyin itsekin pohtimaan aihetta, kun Vasemmistofoorumilta pyydettiin lausuntoa demokratiapoliittiseen selontekoon.
Selonteosta käy ilmi, että hallinnolla on paljon hyviä pyrkimyksiä. Pyrkimykset liittyvät kansalaisten mielipiteen kuulemiseen tavalla tai toisella paremmin. Kuuleminen merkitsee esimerkiksi äänestämisen helppoutta, demokratiakasvatusta nuorisolle, ja virastojen viestinnän parantamista. Lisäksi halutaan edistää yhdenvertaista osallistumista. Nämä sinänsä hyvät avaukset ovatkin saaneet myönteistä huomiota.
Tärkein jää kuitenkin helposti huomaamatta. Tarkoitan eroa kuulluksi tulemisen ja yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuden välillä. Näiden välinen ristiriita syvenee jatkuvasti. Kansalaisia kuullaan enemmän kuin koskaan, mutta samaan aikaan demokraattisten prosessien ohi tehdyt ”kovat” päätökset lisääntyvät.
Erityisesti EU kärsii rakenteellisesta demokratiavajeesta. Nykyjärjestelmä perustuu julkisen kulutuksen estämiseen ennalta. Tämä tapahtuu sekä epäsuorasti (keskuspankin mandaatin vuoksi) että suoraan (komissio määrää valtiontalouden liikkumatilan). Kyse on nimenomaan demokratian neutraloinnista, vaikka elvytystarpeesta olisikin monia mielipiteitä.
Demokratia kaventuu myös kansallisvaltioiden sisällä. Tämän hetken kriittisimmät prosessit liittyvät julkisen sektorin organisointiin. Kun toimintoja ulkoistetaan yksityiselle sektorille, ulkoistetaan samalla järjestelmien kontrolli.
Sähköisen äänestämisen kaltaisista uudistuksista ei puhuta vain näiden asioiden itsensä takia. Niistä puhutaan myös siksi, että pysyttäisiin demokratian määritelmässä, josta talous on suljettu ulos.
Demokratiapolitiikka perustuu yleisemminkin ajatukselle demokratian edistämisestä erillisenä politiikkalohkona. Yhteiskunnallisesta todellisuudesta erotetaan keinotekoisesti ”osallistumiseksi” nimetty viipale. Näin määriteltynä demokratia on niin harmitonta, että osallistumisen yhdenvertaisuutta voidaan edistää hallinnollisena prosessina.
Yhdenvertainen osallistuminen tarkoittaa kuitenkin aivan muuta. Demokratia on periaate, jonka mukaan jokaisen ihmisen tahdon tulisi näkyä yhteiskunnallisessa todellisuudessa saman verran.
Demokraattinen osallistumisen yhdenvertaisuus ei siksi voi toteutua ilman tasa-arvon lisääntymistä koulutuksessa, terveydessä ja omistussuhteissa. Mitään vähempää ei ole syytä kutsua yhdenvertaisuudeksi.
Tarkoitanko siis, että demokratiapolitiikka pitäisi hylätä? Päinvastoin: se pitäisi ottaa tosissaan, aina ja kaikkialla. Demokratiapolitiikan avulla pitäisi mobilisoida EU-komissiota, uuden julkisjohtamisen mallia, kehysbudjetointia ja kasvavaa taloudellista eriarvoisuutta vastaan.
Tosin jos ”demokratiapolitiikan” menee ottamaan tällä tavalla tosissaan, muut kuin vasemmisto eivät olekaan asiasta enää kiinnostuneita.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja.
uutiskirje 