Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov toi kaksipäiväisellä Suomen-vierailullaan isännilleen tutun viestin: suhteet Suomeen ovat hyvät, mutta Euroopan unioniin huonot ja Natoon jäätävät.
Venäjän asenne on tullut viime kuukausien aikana hyvin selväksi, mutta äänenpainot ovat koventuneet Lavrovia pienempien virkamiesten puheissa. Ihan kuin Lavrov olisi hyvä poliisi, mutta maan ulkoministeriössä riittää myös niitä pahoja, jotka uhkailevat poliittisilla ja sotilaallisilla vastatoimilla, jos Nato jatkaa laajenemistaan.
Ukrainan kriisi on Venäjän konkreettinen ilmoitus Natolle, ettei enää tuumaakaan lähemmäksi.
Tilanne on monimutkainen, sillä 1990-luvulla solmitusta kumppanuussopimuksesta huolimatta Venäjä kokee Naton uhkana itselleen. Nato taas on laajentunut itään, koska Venäjän entiset liittolaismaat pitävät sitä uhkana itselleen. Ongelmaa ei olisi, jos molemmat sotilasliitot olisi purettu 1990-luvun alussa ja luotu tilalle uusi yhteinen turvallisuuselin.
Monimutkaisuutta lisää kysymys siitä, onko jollain suurvallalla oikeus ilmoittaa itsenäisille valtioille, mihin organisaatioihin ne saavat kuulua. Jos tämä hyväksytään Venäjälle, niin eikö sama lupa pidä silloin antaa USA:lle omalla ”takapihallaan”?
Sinänsä Venäjää on arvioitava sen omien tekojen mukaan eikä aina nostettava esiin, että kyllähän USA:kin…
Suomessa Venäjän voimapolitiikka ja ristiriitaiset viestit herättävät nyt ymmärrettävää huolta, koska mailla on yli tuhat kilometriä yhteistä rajaa toisin kuin USA:n kanssa. Venäjä ei ole edelleenkään sotilaallinen uhka Suomelle, mutta Natoon liittymällä saa senkin aikaan.
Euroopan turvallisuudelle olisi parasta, että Venäjä ja Ukraina pääsisivät mahdollisimman pian normaaleihin suhteisiin, sisällissodan kaltaiset taistelut Itä-Ukrainassa saadaan loppumaan ja Venäjä hyväksyy Ukrainan olevan suvereeni päättämään tulevaisuudestaan.
uutiskirje 
