Keinutuolifilosofiaa osa 1
Maailma potee eräänlaista kulkurin kuumetta, joka muuttuu heti paniikiksi, jos oleskelu uhkaa pidentyä. Maailman tapahtumien myllyn on jauhettava uutiskauraa 25 tuntia vuorokaudessa, jotta yleisön, lukijoiden, katselijoiden ja kuuntelijoiden sammumaton lähdön raivo, vauhdin himo ja ainainen pakenemishalu saavat täyttymyksensä. Jatkuvasta muutoksesta ja uutisskuuppeilusta on tullut arjen tavanomaisuutta. Hiljaisuus ja pysähtyminen ovat kuolemaa pahempia uhkakuvia, jonka keskellä jopa nojatuolifilosofointi käy mahdottomaksi.
Tuolien olemuksen erilaisuudesta johtuen nojatuolifilosofiaan verrattuna keinutuolifilosofia on jatkuvassa liikkeessä. Akateemikko G.H. von Wright (1916-2003) kertoi ajattelutyönsä alkavan hänen istuuduttuaan lempinojatuoliinsa.
Pakinoitsija Aapeli (1915-67) puolestaan oli keinutuolifilosofiakoulukunnan edustaja. Aapeli oli tyytymätön kotien sisustamisen vallanneeseen funktionalismiin. Hänen mielestään 1950-lukulainen kaupunkilaiskoti oli sisustusarkkitehtuuriltaan sekasortoinen kuin juopuneen uni.
Uusasiallisella tuolilla istuessaan ihminen tunsi istuvansa vesijohtoputkella. Aapeli vaati, että keinutuoli palautetaan takaisin kodeissamme sille keskeiselle paikalle, mistä se oli ollut karkotettuna pitkät ajat.
Aapelin katsannossa keinutuoli on hyvän tahdon ja mielenmaltin tyyssija, letkuvarsipiipun ja lämpimien tohvelien kolmas veli:
”Keinutuolissa ei ajatella pahoja ajatuksia. Maailman valloittajat eivät ole istuneet keinutuolissa. Jos he olisivat sen tehneet ja kesken suurten unelmiensa torkahtaneet terveesti istuimensa ystävälliseen narinaan, niin maailmassa olisi monta leskeä vähemmän.”
Laiskanlinnaksi Aapeli nimitti keinutuolin paikan vallannutta pehmeää sohvaa, jossa ihminen menettää ruumiillisen ryhtinsä ja missä ajatus ja peräpakarat hautuvat tylsässä paikallaan olossa. Ja mikä laiskanlinna se sellainen on, jonka hankkimiseen menee vähintään kahden kuukauden palkka:
”Sen sijaan keinutuoli, jonka selkänojasta yksi piena on poikki ja jonka käsipuuhun olemme jäljistä päätellen aikoinaan koetelleet maitohampaidemme terävyyttä, se on vaatimattomalla tavalla arvokas kuin osuuskassan johtaja, ja jos se nariseekin, niin sen äänessä on kuitenkin samaa kodikasta hartautta kuin harmaantuneen vaalikolporttöörin itsekehussa.”
Uusien tuulien ristivedossa Aapeli kehotti palaamaan keinutuoliin, jossa isämme ovat kiistelleet Napoleonista ja äitimme pelänneet maailmanloppua. Me tarvitsemme enemmän keinutuolissa kiikuteltua taikauskoa yksinkertaisen elämän siunaukseen kuin tuhansien eurojen sohvakaluston uumenista singottuja vallankumousajatuksia. Kun henkemme jo ujosti kolkuttaa taivaan porteille, keinutuoli nyökähtelee vielä hetken myötäelävästi, kun sielumme on jo irronnut ruumiista keinutuolissa istuessamme.
Nojatuolifilosofiaksi kutsutaan pohdiskelua, jossa paikan päälle menemättä tehdään loogisia johtopäätöksiä asioista, tapahtumista ja ilmiöistä. Jokaisessa meissä asuu nojatuolifilosofi, koska arkinen nojatuolifilosofiamme määrittää etiikkamme, jonka mukaan me elämme ja teemme valintojamme. Jokainen meistä toimii arvojen, ei faktojen varassa. Faktat testataan ensin arvojen kautta ennen kuin ne asettuvat tajuntaamme tosiasioiksi.
Suurin osa toimittajistakin voidaan lukea noja- tai keinutuolifilosofien kastiin kuuluviksi heidän haravoidessaan aiheita ja tietoja netistä työpöytänsä ääressä ilmastoidussa työhuoneessa.
Globaali nettimaailma muistuttaa suurta luostaria, jossa yksinäiset munkit kammioissaan tuskailevat sielunsa pelastumisen ahdistuksessa. Elämä on paennut toisaalle, tavoittamattomiin. Todellisuudesta on tullut pelkkä tapahtumien ja skuuppien tuottamisen liukuhihna. Sama kuka mitä missäkin kenellekin tekee. Pääasia kunhan ruumisluvut täsmäävät, jotta siitä saa etusivun skuupin.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa tarkastellaan maailman menoa keinutuolifilosofian perspektiivistä.
uutiskirje 