Kolumni / Tuula-Liina Varis
”Ihan kauheeta”, sanoi Helsingin Kasarmitorin varrella asuva sisareni kaupungin viimeisimmästä viihtyisyyden lisäämisideasta eli katuruokafestareitten järjestämisestä Kasarmitorille kesäaikaan joka keskiviikkoilta. Yhdet on jo pidetty ja lehtijutun mukaan torin valloittanut kansa oli ylettömän onnellista saadessaan mättää myös Kasarmitorilla niitä samoja hampurilaisia ja pitsanpaloja, mitä on tyrkyllä joka paikassa muuallakin. Nautintoa kannatti jonottaa tunti ja ylikin, vakuutti eräs haastateltava.
Siskon mielestä torille tulossa oleva monstrumimaisen suuri ja ruma talvisodan muistomerkki olisi ollut riittävä rangaistus alueen asukkaille, jos nyt katsotaan, että noissa kortteleissa eletään arkkitehtonisesti liian harmonisessa ja akustisesti ansaitsemattoman rauhallisessa miljöössä.
Aikuiseksi kasvaminen on myös itsensä hillitsemisen ja muiden huomioon ottamisen oppimista.
Juutuimme mökin saunan lauteilla ihmettelemään useita ilmiöitä, joita totisesti ei ollut eikä ikinä olisi keksittykään ”meidän nuoruudessamme”. Yksi oli tämä ruokajuttu. Päivästä toiseen lääkärit ja ravitsemuksen asiantuntijat ilmaisevat syvän huolensa suomalaisten epäterveellisistä ruokatottumuksista ja korostavat säännöllisten ruokatapojen tärkeyttä ja roskaruoan jatkuvan syömisen vahingollisuutta. Lehdet julkaisevat heidän näkemyksiään lähes päivittäin suurin otsikoin, mutta jo seuraavalla aukeamalla revetään riemusta, kun on taas pääkaupungissa vallattu uusi julkinen ulko- tai sisätila jatkuvan laiduntamisen ideologiaa ja roskaruoan kulutusta edistämään.
Sisko ihmetteli sitäkin, miten pilkun viilaamisesta ja ylettömästä kontrollista tunnetut kaupungin elintarvikehygieniabyrokraatit, jotka mittailevat työkseen ravintoloiden kylmiöiden lämpötiloja ja nuuskivat niiden keittiöissä ja varastoissa joka nurkan, ovat aivan leväperäisiä pop up -ravintolapäivien ja muiden harrastajavoimin ylläpidettyjen ruokafestareiden suhteen. Jokainen saakin yhtäkkiä kokata omassa keittiössään, mitä ja miten lystää ja kaupata tuotteitaan kaikelle kansalle.
Amerikkalaisten sairaalloisen lihomisen yhtenä syynä pidetään sitä, ettei maan pienimmissäkään kaupungeissa pysty liikkumaan parin korttelin vertaa joutumatta räikeitten mättötarjousten kohteeksi. Kyllä se vaikeaa alkaa olla Suomenkin kaupungeissa. Paljosta terveysvalistuksesta huolimatta fine dining -paikkojen ja hampurilais- ja pizzeriapaikkojen väliin ei alalle ole, joitakin yksittäisiä paikkoja lukuun ottamatta, ilmaantunut hyvää valikoimaa ravintoloita, jotka tarjoaisivat täysipainoista, ”tavallista” ruokaa terveellä maulla ja kohtuullisella kukkarolla varustetuille kansalaisille. Sellaisia ruokapaikkoja kaipaavia on, mutta ilmeisesti liian vähän.
En syytä ihmisiä, jotka ovat kuin muutkin isot nisäkkäät: jos ruokaa on koko ajan tarjolla, syövät koko ajan. Siis laiduntavat. Jos ruoan hankkimiseksi on nähtävä vaivaa, sitä syödään kerralla kunnolla, ja sitten ollaan ilman. Toisin kuin lehmän, ihmisen ruoansulatus ei ole rakentunut jatkuvalle prosessoinnille, joten laiduntamisen seuraukset ovat terveyden kannalta ikävät.
Mutta tärkeintä tietysti on, että ihminen viihtyy, ja ihminen viihtyy, kun saa jatkuvasti virikkeitä. Tätä on varmaan ajatellut sekin byrokratian ratas, joka on antanut luvan rakentaa helsinkiläisten rakastetuimman patsaan, Havis Amandan, päälle raakalautaisen hökötyksen, muka hotellin, jonka sisään majoittuvalta ihmiseltä sen tekijä saa rahastaa huomattavan summan rahaa. Virikkeellinen yö tulee asujaimelle varmasti, ellei onnistu nukahtamaan kesken kaiken.
Miten tämmöinen voi olla edes laillista, ihmetteli sisko, mutta en osannut vastata. Siskon esteettiseen silmään koskee jo Katajanokan puolelle rakennettu jättimäinen maailmanpyörä niin, että hän mieluummin matkustaa ratikalla Hakaniemeen toriostoksille kuin käy Kauppatorilla.
Kun kaupungista rakennetaan viihdekeskusta, tulee väistämättä myös haittoja. Nuorten tekemät ryöstöt ovat lisääntyneet, raportoi huolestunut poliisi. Roskaaminen on paisunut katastrofaalisiin mittoihin, sen ovat joutuneet toteamaan muidenkin kaupunkien kuin Helsingin viranomaiset. Helsingissä on julkisilla paikoilla 7 000 roska-astiaa, mutta koko kaupungissa vain 38 yleistä käymälää. Selvää on, että kun kansaa kokoontuu sadoin ja tuhansin syömään ja juomaan, hätä siinä tulee, ja jos ei vessaa ole, tarpeet tehdään muualle.
Roskaaminen kyllä on sivistyskysymys, sitä ei tarvitse eikä saa suvaita. Miten olisi, jos roskaaminen kriminalisoitaisiin ja sanktiot olisivat ankarat, kuten monissa siisteissä maailman suurkaupungeissa?
Kun sisko ja minä paasaamme saunan lauteilla, siinä puhuu tietysti kaksi vanhaa, ankaran siisteyskasvatuksen saanut naista, joihin on iskostettu sekin, että aikuiseksi kasvaminen on myös itsensä hillitsemisen ja muiden huomioon ottamisen oppimista. Itsensä vapaata toteuttamista meidän lapsuudessamme todellakin julistettiin huomattavan vähän, jos ollenkaan. Haittansa silläkin kasvatuksella oli, mutta opimme me sentään syömään ateriamme ruokapöydässä, käymään tarpeilla vessassa, panemaan roskat roskikseen ja siivomaan leikkiemme jäljet.
Suomen kaupungeissa, jopa Helsingissä, asuu muitakin kuin nuoria itsensä toteuttajia ja viihtyjiä. Paljon on myös meidän kaltaisiamme toisenlaisessa ajassa kasvatettuja vanhoja naisia ja miehiä, jotka eivät enää pysty nauttimaan kävelyistä kaupungin keskustassa eivätkä enää voi istua puiston penkille pelkäämättä, että takapuolen alle osuu jonkun pissalätäkkö tai nenään alkaa haista lähipensaan taakse puserrettu kakka. Rääkyvä musiikki, ihmisruuhkat, kaikkialle leviävä roskaruoan käry, metelöivät nuorisoporukat ja aggressiiviset humalaiset aukioilla, puistoissa ja rannoilla sulkevat asuntoihinsa nekin vanhat kaupunkilaiset, jotka vielä pystyisivät omin jaloin liikkumaan kesäkaupungin kaduilla.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 