Jos omistaisin vesipistoolin, poistaisin varmistimen heti, kun televisiosta kajahtaa Naantalin Muumimaailman mainos, jossa vingutaan kimeällä äänellä, miten satu elää.
Toisin kuin Naantalissa uskotaan, Tove Janssonin muumikirjat eivät ole sukua Punahilkalle tai Tuhkimolle, vaan ne kuuluvat samaan joukkoon kuin Taru sormusten herrasta, Peter Pan, Ihmemaa Oz, Liisan seikkailut ihmemaassa ja Ruohometsän kansa, jonka keskeinen henkilö on näkijäkani Vilkka. Joskus ollaan yllättävänkin lähellä Narniaa.
Muumit edustavat hyvin puhtaasti fantasiakirjallisuutta. Niin sanotulle korkealle fantasialle ovat tyypillisiä kuvitteelliset maailmat, omat historiat, omat mytologiat, yliluonnolliset voimat ja erilaiset taruolennot, kuten lohikäärmeet, kääpiöt, haltiat ja peikot.
Nuuskamuikkunen, ilmeisen marxilainen reppureissaaja, on vakaasti sitä mieltä, ettei kenenkään tule omistaa enempää kuin jaksaa kantaa
Ystävällisiä muumeja kutsutaan tosiaan peikoiksi, mutta perinteisistä peikkotunnuksista on jäljellä vain häntä. Paremminkin muumit muistuttavat pulskia, takajaloilleen nousseita virtahepoja.
Muumien evoluution alkupäässä häämöttävät aaveet, mutta niistä kielii enää valkea väri. Samasta ideasta haarautuivat hattivatit, joilla lepattava habitus on yhä tallella.
Alastomuus yhdistää muumit Ankkalinnan väkeen. Ensi alkuun muumit tallustivat ilman rihman kiertämää, mutta julkisuuden kasvaessa Muumimamman vyötäisille sitaistiin esiliina ja Muumipapan päähän tällättiin silinteri. Uimaan mennessään Muumipappa ja Aku Ankka käyttävät aina tiukasti peittäviä uimapukuja.
Fantasiakirjallisuutta pidettiin pitkään vain lastenkirjallisuutena. Etsin takavuosina Hyvinkään kirjastosta Narnia-sarjaa, mutta raivostuttavaa kyllä sitä ei ollut aikuisten, nuorten eikä lastenkaan osastossa.
Avulias kirjastotäti ohjasi minut lopulta taaperoiden puuhapaikalle, jonka ympärille, lattian tasalle oli hyllytetty lukutaidottoman kansan aarteet: hassut nallekirjat, hupsut possukirjat ja maailmanloppuun, pelastukseen ja kadotukseen huipentuvan Narnian seitsemän osaa.
Keskiajan tutkija C. S. Lewisin Narniassa ja Tove Janssonin muumikirjoissa vallitsee samankaltainen, filosofinen ja apokalyptinen tunnelma. Muumilaakson marraskuu, kertomuskirjoista viimeinen, tuo niin ikään mieleen Anton Tšehovin Kirsikkapuiston ja Samuel Beckettin näytelmän Huomenna hän tulee.
Beckett antaa Vladimirin ja Estragonin värjötellä puun alla ja odottaa turhaan Godot’ta – ja turhaa on myös Vilijonkan ja Hemulin odotus, sillä muumit ovat laaksonsa jo hylänneet.
”Syksy on selkeä muutoksen metafora väreineen ja maatumisineen. Luonto, joka kuihtuu, hajoaa kosteuteen, menee levolle – kaikki ovat kuvia katoamisesta ja kuolemasta, hajoamisesta, joka on edellytyksenä uudelle kasvulle”, Tove Janssonin elämäkerturi Boel Westin kirjoittaa.
Ystävät kaipaavat muumeja, mutta Muumilaakso haalistuu ja onnellinen perhe liukuu pois. Toven äiti Signe Hammarsten-Jansson kuoli kirjan ilmestymisvuonna 1970, joten Muumimammakin vaipui tavallaan maan mustaan poveen.
Tove Jansson pani muumikirjoille päättäväisesti pisteen, mutta eipä aikaakaan, kun muumit vieteltiin vieraille poluille. Vieraantumista ennakoivat jo sarjakuvat, joita Lars Jansson piirsi ja käsikirjoitti 1960- ja 70-luvulla ilman sisarensa apua.
Aikuisten huumorintajua kutkuttavia sarjakuvia luki päivittäin kaksikymmentä miljoonaa ihmistä, mikä oli upea saavutus, mutta samalla kauppamiehet alkoivat vainuta ennennäkemättömiä mahdollisuuksia.
Muumianimaatioiden tuottaja Dennis Livson perusti vuonna 1993 Naantalin Muumimaailman. Kävin tyttäreni kanssa tuoreeltaan paikalla ja käsitin heti, miten teemapuisto oli saatu kasaan puolessa vuodessa, sillä karussa maastossa vilahteli luontokohteita ja vähäpätöisiä rakennelmia, jotka oli vain nimetty muumikirjojen mukaan.
Noista ajoista Muumimaailma on tietysti kohentunut, mutta tuntuu silti erikoiselta, että muumien boheemi elämänfilosofia on latistunut Muumipeikon ja Pikku-Myyn aamujumpaksi, Mamman kotiruokabuffetiksi, Tiuhtin ja Viuhtin jäätelöbaariksi sekä Nipsun putiikiksi, josta voi ostaa kallista muumikrääsää.
Tove Jansson eli mieluiten yksinäisellä luodolla ja nukkui tähtien valossa teltassa, mutta päivä päivältä hän hautautuu yhä syvemmälle muumimukien, muumimunakuppien, muumisuolansirottimien, muumilasinalusten, muumimagneettien, muumikirjantukien, muumienkelikellojen, muumipakkasmittareiden, muumitiskiliinojen, muumipatakintaiden ja muumimokkakäsineiden alle.
Elokuun yhdeksäntenä Tove Jansson täyttää sata vuotta, joten kaupalliset houkutukset kannattaa hetkeksi unohtaa ja uhrata muutama ajatus hänen vakaville, vasemmistohenkisille rauhanaatteilleen.
C. S. Lewis elätteli kauan mielikuvaa faunista lumisessa metsässä, mutta Narnian kehyskertomus alkoi kasvaa vasta, kun hän majoitti taloonsa Lontoon pommituksista evakuoituja koulutyttöjä.
Tove Janssonin muumikirjojen synty oli yhtä lailla sidoksissa sotaan ja pakenemiseen. Suuri tuhotulva ja punahehkuinen pyrstötähti kuvastivat pommitusten, ihmiskunnan perikadon ja maailmanlopun pelkoa.
Sota katkaisi Toven välit konservatiiviseen isään Viktor Janssoniin, jonka näyttävin tekele on Vapauden patsas, Tampereen valtauksen muistomerkki. Isän vaikutuksesta irtauduttuaan Tove alkoikin lähestyä Kiilan jäseniä ja Helsingin vasemmistoälymystöä: Sven Grönvallia, Eva Cederströmiä, Eva Wichmania ja Tapio Tapiovaaraa.
Tovella ja Tapsalla oli myös myrskyisä rakkaussuhde. Erityisen rajuja kiistoja nostatti kysymys lapsesta, sillä Tove ei halunnut antaa sodan kitaan uutta tykinruokaa – tai kanuunanruokaa, kuten Katri Vala asian muotoili.
Graafikko Tuulikki Pietilästä tuli Toven elämäntoveri, mutta aviopuolisokseen hän kosi Atos Wirtasta. Auliisti hymyilevä Atos oli suuri kulttuuripersoona, omaperäinen filosofi, rauhanopposition jäsen, SKDL:n kansanedustaja ja Ny Tidin päätoimittaja.
Häitä ei tanssittu, mutta Wirtanen jäi elämään muumikirjojen Nuuskamuikkusena. Kapinallinen, ilmeisen marxilainen reppureissaaja on vakaasti sitä mieltä, ettei kenenkään tule omistaa enempää kuin jaksaa kantaa, mutta ahne Nipsu, Muumimaailman putiikinpitäjä ja henkilöitymä, himoitsee typeryydessään vain kiiluvaa rihkamaa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 