Kajaanin Runoviikko. Savonlinnan Oopperajuhlat. Kuhmon Kamarimusiikki. Urjalan Pentinkulman päivät. Kesäteatteri Joensuun Utrassa. Kaikki nämä kulttuuritapahtumat piukkaan täynnä yleisöä.
Katselin noita yleisöjä, ja toden totta: jos yli nelikymppiset naiset yhtäkkiä lakkaisivat kansoittamasta katsomoita, joka ikinen tämän maan taidetapahtuma ja moni instituutiokin saisi panna pillit pussiin ja lopettaa toimintansa. Kuitenkin nämä ikääntyneet naiset ovat aina vain se väärä yleisö, minkkimuuri, helmikanaparvi, joiden ”ajanvietettä” ei ainakaan julkisin varoin pitäisi tukea.
Taannoin kävi erään helsinkiläislehden toimittaja varta vasten Kansallisoopperassa syyllistämässä näitä naisia kyselemällä, onko oikein, että valtiontuella pidetään huolta heidän pääsylippujensa kohtuullisesta hinnasta. Ei valtio heitä tue, vaan juuri he ovat taideinstituutioiden parhaat tukijat, niiden olemassaolon turva. Tutkimuksen mukaan he ovat myös kaikkein avoimimpia ja avaramielisimpiä taiteen vastaanottajia.
Ikinä en ole saanut järkevää selitystä sille, miksi taidelaitosten ja -tapahtumien pitäisi houkutella juuri niitä, jotka eivät ole taiteenalasta kiinnostuneita ja hylätä ne, jotka ovat.
Viisas M.A. Numminen lausahti äskettäin, että korkeakulttuuri on nykyisin ainoa vaihtoehtokulttuuri, kaikki muu on läpikaupallistunutta. Tässä läpikaupallisessa maailmassa on tietenkin vaikea sietää mitään ei-kaupallista, ja niinpä korkeakulttuurin instituutioiden kimppuun käydään nyt innokkaasti. Vaaditaan korkeakulttuurin viihteellistämistä, jotta voitaisiin vaihtaa sen ”väärä” yleisö oikeaan eli nuorisoon.
Itse asiassa resepti on ikivanha. Ajasta toiseen on kannettu huolta siitä, että pojat eivät lue, että runoudesta tehdään tarkoituksella käsittämätöntä, että orkesterien ohjelmistot ovat liian tylsiä ja vaikeita nuorison kuunneltavaksi, että nuoret eivät viihdy taideinstituutioiden ”jäykässä” ilmapiirissä, että kirjaston kirjat eivät pysty houkuttelemaan nuoria asiakkaiksi.
Ikinä en ole saanut järkevää selitystä sille, miksi taidelaitosten ja -tapahtumien pitäisi houkutella juuri niitä, jotka eivät ole taiteenalasta kiinnostuneita ja hylätä ne, jotka ovat. Siinä käy usein huonosti: halutut eivät tule, ja hyljeksityt lakkaavat käymästä.
Voin hyvin kuvitella, että moni kirjallisuutta harrastava kirjastonkävijä vähentää käyntejään, jos kirjastosta kehittyy viihdekeskus, jossa jotkut ompelevat, jotkut askartelevat puutöiden kimpussa, ja jotkut tulevat vain ”viihtymään” meluisasti keskenään. Kirjastot voisivat elävöittää itseään monin kirjallisuuteen ja lukemiseen liittyvin toiminnoin, satutunnein, matineoin, kirjailijavierailuin ja kulttuurikeskusteluin. Mutta nämä toiminnat näyttävät olevan enemminkin taantumassa kuin lisääntymässä.
Olen istunut kymmenkunta vuotta kirjaston asioita hoitavissa kunnallisissa lautakunnissa, ja ymmärrän kyllä niiden ongelmat. Ikävä kehityssuunta alkoi 90-luvun alussa, kun kuntataloudessa siirryttiin niin sanottuun konserniajatteluun. Jokaisen hallinnonalan tehtävä oli tehdä luvuin osoitettavaa ”tulosta”.
Koska kirjaston palvelu on olennaisilta osin ilmaista, sillä ei ollut muuta tulonlähdettä kuin lainaussakot. Niinpä sen tulos laskettiin kävijöiden ja lainausten määristä. Tämä oli omiaan johtamaan pikkuhiljaa siihen, että kirjastoon ostettiin yhä enemmän kaupallisesti menestyvää bestseller-kirjallisuutta ja yhä vähemmän vähälevikkistä laatukirjallisuutta, koska se ei ”liiku”. Tämäkään päivittäistavarakauppa-ajattelu ei näköjään riitä: tuloksen kasvattamiseksi kirjastoon on saatava myös ne, joita ei kirjallisuus pätkääkään kiinnosta, mutta skeittilaudat ja ompelukoneet ja kaikenlainen ”viihtyminen” ehkä saisivat astumaan ovesta sisään.
”Klassinen musiikki etsii nuorta yleisöä, vaikka otollisempaa olisi hyökätä näiden yli 45-vuotiaiden kimppuun, joita rock ei enää sytytä”, sanoo Rondo-lehden sitaattipalstan mukaan tutkija Olli Löytty eräässä haastattelussa. Hän tietää, mistä puhuu, sillä hänen kimppuunsa on käyty: musiikkitoimittaja Minna Lindgren on toiminut hänen oppaanaan klassisen musiikin maailmaan, ja sen tuloksena on syntynyt kirjakin nimeltä Sinfoniaanisin terveisin.
Kuulun itse ensimmäiseen suomalaiseen rock-sukupolveen, eikä nuorena olisi tullut mieleenkään tykätä mistään, mistä vanhempani tykkäsivät. Itsenäistymisvaiheessa nuorelle on tärkeätä irtaantua siitä, mitä vanhemmat edustavat ja innostua kaikesta, mitä he kauhistuvat ja paheksuvat.
50- ja 60-luvulla Suomessa vasta havahduttiin semmoisen asian kuin nuorisokulttuurin olemassaoloon, vaikka eivät nuoret sitä ennenkään olleet jakaneet vanhempiensa mielipiteitä kiinnostuksen kohteista. Irtiotto on tärkeä vaihe: jos vanhempi sukupolvi yhtäkkiä hylkäisikin taiteet ja alkaisi täyttää festarialueet, maalata graffiteja ja sellua porukalla kaikissa nuorison huvipaikoissa irokeesit päässä, legginsit jalassa ja siiderimuki kourassa, nuoret keksisivät äkkiä jotain muuta. Ainakin heidän pitäisi.
Nuorelle ihmisen pitää vapautua kaikesta, mihin vanhemmat häntä ”pakottivat”. Kun me meidän kolmikymppiselle tytölle varovasti esitimme, että hän voisi tulla kanssamme Savonlinnaan, hän sanoi, ettei ikinä, koska hänet lapsena ”väkisin raahattiin” oopperoihin. Väkisin raahattiin? Kun ruvettiin muistelemaan, kävi ilmi, että olimme kerran vieneet hänet Kansallisoopperaan katsomaan Othelloa, ja silloinkin sen takia, että hän oli liian nuori jäämään meidän Helsingin matkamme ajaksi yksin kotiin. Liian nuori hän oli Othelloonkin, totta kyllä.
Kyllä Kajaanissa, Savonlinnassa, Kuhmossa ja Urjalassa nuoriakin oli, ja paljon. Enemmistönä he olivat lavalla. Korkeakulttuuri ammattina kiinnostaa valtavaa määrää nuoria, paljon useampia kuin mahtuu sisään taideoppilaitoksiin tai kustantajien kustannusohjelmiin. Taiteen jälkikasvusta ei ole mitään huolta, se on runsasta ja sitä riittää.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 