Taide ja taidekritiikki pitävät yhteiskuntia koossa

Taide talousteorioissa osa 4

Taloustieteilijä John Maynard Keynes (1883-1946) piti tärkeänä, että yhteiskunta tukee taidetta ja taidekritiikkiä. Hänen katsannossaan taide ja taidekritiikki olivat yhteiskuntia koossa pitäviä voimia. Keynes oli vuosikymmeniä jäsenenä englantilaisista intellektuelleista, taiteilijoista ja tieteilijöistä koostuneessa Bloomsbury -ryhmässä, joka kokoontui samannimisessä kaupunginosassa Lontoossa kirjailija Virginia Woolfin (1882-1941) kotona.

Ryhmään kuuluivat Keynesin ja Woolfin lisäksi kirjailijat Lytton Strachey, T.S. Eliot, Christopher Isherwood sekä Vita Sackville-West. Sen tapahtumissa pidettiin hauskaa sekä keskusteltiin päivänpolttavista ja filosofisista kysymyksistä. Ryhmä kokoontui vuodesta 1905 toiseen maailmansotaan asti. Sen päätähtinä olivat modernismi ja esteettiset arvot sekä Cambridgen yliopiston filosofin G.E. Mooren (1873-1958) filosofia.

Moore pyrki osoittamaan, että mistä tahansa hyväksi väitetystä luonnollisesta asiasta voidaan kysyä, onko se hyvää. Esimerkkinä on käytetty aistinautintoa, joka on sillä hetkellä hyvää, mutta johtaakin huonoon tulevaisuuteen. Teollisuus ja autot saastuttavat, mistä seuraa ilmaston lämpeneminen ja napajäätiköiden sulaminen. Moore puolusti arkijärkeä, ”common sensea” ja kehitti eettistä intuitionismia, joka korostaa sisäistä, välitöntä elämystä, kuten taiteellisuutta.

Taidehallinnon kehittäjä

Keynes sovelsi talousteorioissaan Bloomsbury -ryhmässä saamiaan kokemuksia taiteen roolista ja taiteilijoiden asemasta yhteiskunnassa. Hän näki taiteilijoiden vaikeudet saada uusklassisen talousteorian ohjaamasta taidejärjestelmästä rahoitusta.

Taidemarkkinat takoivat vain rahaa ja pitivät taiteilijoita pelkkinä pelinappuloina myyntipelissään samaan tapaan kuin työntekijöitä pompotellaan lisäarvon kasvattamisen pakosta työmailla.

Keynes perusti useita tukiyhdistyksiä eri kulttuurilaitoksille ja sodan jälkeen British Art Councilin, jonka ensimmäinen puheenjohtaja hän oli kuolemaansa saakka. Kyseistä taiteen neuvostoa voidaan pitää myös vuonna 1968 perustetun Taiteen keskustoimikunnan esikuvana, joka nykyään jatkaa taiteen edistämiskeskuksena.

Kuvataiteilija ja Mustarinda -seuran perustaja Antti Majava totesi Jyväskylän yliopistossa 5.4.2013 pitämässään esitelmässä, että Keynes oli yksi 1900-luvun taidekentän merkittävimpiä uudistajia. Modernismi oli rinnakkaisilmiö uusklassisen talousajattelun lopettaneille vallankumouksille ja maailmansotien jälkeiselle keynesiläiselle talouspolitiikalle:

”1900-luvun taide niin teatterin, kuvataiteen, elokuvan, arkkitehtuurin kuin kirjallisuudenkin alueilla on vahvasti kiinnittynyt samoihin kulttuurisiin ja ihmisyyttä koskeviin näkökulmiin, mihin Keynes perusti oman talousteoriansa. Uusklassinen talousteoria ei ole kiinnostunut siitä, mitä ihmisyys on ja millaisia muotoja inhimillinen ajattelu on saanut. Se on kiinnostunut vain siitä osasta ihmisyyttä, joka on taloudellisesti rahallisesti kalkyloitavissa”, Majava kiteytti.

Raha on maho työhön verrattuna

Keynes oli innokas kirjaharrastaja. Kuollessaan hänen kirjastossaan oli yli 4 000 harvinaista kirjaa ja käsikirjoitusta. Hän oli taiteentuntija ja taiteen tukija ja hankki itselleen edustavan taulukokoelman. Hän oli Englannin baletin luoja, ja oli naimisissa tanssijatar Lydia Lopokovan kanssa.

Keynes huomautti vuonna 1936 pääteoksessaan Työllisyys, korko ja raha, että yhteiskunnan tulevaisuuden kulutusta ei voida turvata finanssioperaatioilla, vaan ainoastaan ”fyysisellä tuotannolla.” Raha ei todellisuudessa pysty poikimaan rahaa, vaan on maho verrattuna työn kautta luotuihin uusiin taloudellisiin arvoihin.

Kulttuuria ja taidetta voi pitää tästä keynesiläisestä näkökulmasta orgaanisena, ei tuotteistettavana, markkinoitavana tavarana, vaan jatkuvasti uusiutuvana elämän rikastamisen lähteenä.

Esimerkiksi eläkerahastot eivät tuota uutta arvoa eläkkeiden rahoittamiseen, vaan jakavat jo tuotettua arvoa uudelleen. Sitä voi verrata taideteoksen monistamiseen, joka ei synnytä uutta taideteosta vaan levittää kopioina vain useampina kappaleina jo toteutettua taideteosta. Kopioiminen ja matkiminen eivät vaadi luovuutta. Mallioppiminen on eri asia kuin yrityksen ja erehdyksen kautta oppiminen. Perinnön saaminen ei edellytä mitään erityiskykyjä verrattuna uuden, ainutkertaisen taideteoksen luomiseen. Raha voi tuhota luovuuden siinä missä se auttaa eteenpäinkin. Rahalla saa ostettua valmista taidetta, mutta pelkästään rahan voimalla sitä ei voida synnyttää.

Rahoitusmarkkinat kuin kauneuskilpailuja

Teoksessa Taloutta työväelle Antti Alaja ja Esa Suominen huomauttavat, että Keynesiä kritisoidaan usein siitä, että hän oli kiinnostunut yksinomaan lyhyen aikavälin talousongelmista ja sijoitustoiminnan yhteiskunnallistamisesta.

Keynes kuitenkin korosti, että taloudellisten ongelmien ja puutteiden pysyvä ratkaiseminen on välttämätöntä, jotta ihmiset voisivat elää hyvää elämää ja keskittyä merkityksellisempiin aktiviteetteihin, kuten taiteeseen ja kulttuuriin koko laajuudessa.

Esseessään The Economic Possibilities of our Grandchildren vuonna 1930 Keynes lähtee liikkeelle siitä, että jos teknologian ja tuottavuuden kehitys jatkuu samalla uralla, kansalaiset voisivat tehdä kolmetuntisia työpäiviä vuonna 2030.

Vuonna 1966 Hudson-insituutin tutkijat Herman Kahn ja Anthony Wiener tekivät ennusteen länsimaiden tilasta vuonna 2000 näyttäen vihreää valoa samantapaiselle ennustukselle. USA:ssa olisi vuonna 2000 viikossa neljä seitsentuntista työpäivää. Viikonloput ja pyhäpäivät mukaan lukien vuodessa olisi 147 työpäivää ja 218 vapaapäivää. Lisäksi markkinatalouden laeilla ei olisi enää niin suurta merkitystä kuin julkisella sektorilla ja sosiaalisilla varoilla. Uusliberalistinen talouspolitiikka tuhosi tämän vision täydellisesti palauttaen vanhan kapitalistisen kurjuuden koko maailmaan.

Yleisessä teoriassa Keynes vertasi rahoitusmarkkinoiden toimintaa lehtien kauneuskilpailuihin, joissa lukijoiden piti valita sadasta kasvosta kuusi kauneinta. Keynesin mukaan kilpailussa ei ollut kyse niinkään siitä, että kukin valitsisi omasta mielestään kauneimmat kasvot, vaan siitä, mitkä kasvot ovat keskimääräisen mielipiteen mukaan kauneimmat. Samalla logiikalla pörssissä pyritään arvailemaan, mitä mieltä muut kulloinkin ovat.

Pulasta selvitään menoja lisäämällä

Talouspulan ongelmana on sijoituskohteiden puute ja työvoiman ylijäämä. Siksi Keynes ehdotti, että pulasta ei pyrittäisi selviytymään vanhoilla huonoilla konsteilla käyttämällä rahoja yhä säästävämmin, vaan päinvastoin lisäämällä menoja.

Koska kansalaisten säästöistä oli kertynyt liian vähän pääomia investointeihin, piti valtion puuttua asioihin. Se edellytti alijäämäisen budjetin laatimista, mikä taas oli kitupiikkitalousarvailijoille kauhistuttavinta, mitä olettaa saattoi.

Vähitellen Keynesin Yleinen teoria sai paikan Kansojen varallisuuden ja Pääoman vieressä.

Tuohon aikaan talouden suhdanneaaltojen pituus ei ollut ylittänyt 11 vuotta. Teollisuuden suurena rakennuskautena ylituotannosta johtuvat pulakaudet olivat purkautuneet ikään kuin itsestään. Yleensä tilanteen pelastajiksi oli ilmaantunut uusia keksintöjä ja valmistusmenetelmiä, jotka laittoivat talouden pyörät pyörimään.

Mutta 1930-luvun puolivälissä ei muutosta parempaan ollut näkyvissä. Hermoiltiin elpyisikö talous enää koskaan? Oliko kaikki suuret teollisesti hyödynnettävät keksinnöt jo keksitty? Vuoden 1929 pörssiromahdus oli niin raju, että tavaroiden kysyntä oli alamaissa vuodesta toiseen.

Keynes katsoi vastoin klassisen taloustieteen edustajien näkökantoja, että talouden suhdanneaaltoja aiheuttaviin tekijöihin ei kätkeytynyt mitään automaattista säätelykoneistoa puhumattakaan talouden näkymättömän käden parantavasta vaikutuksesta.

Tarvittiin pulalääkitystä sairaan talouselämän parantamiseksi, koska sen normaalit elintoiminnot olivat häiriintyneet.

Lääkityksen jälkeen potilas selviytyy omin avuin

Talouden elimistön tasapainon palautumisen jälkeen julkisen vallan tarjoama lääkitys oli lopetettava ja potilaan pysyteltävä pystyssä omin avuin ja varottava voittojen ylensyömistä, ettei paha ummetus ja kouristukset uusiutuisi.

Sijoitustoiminta olisi yhteiskunnallistettava ja valtion olisi otettava investointimarkkinoilla isännyys, jotta sijoitus- ja säästämistoiminnan normaali yhteistyö saataisiin käynnistettyä ennen kuin ne eroaisivat toisistaan lopullisesti.

Valtion tuli siis sijoittaa sekä lisätä kansalaisten ostovoimaa esimerkiksi erilaisia avustuksia jakamalla. New Dealin (”uusi jako”) käynnistyttyä 1933 Yhdysvaltain valtio hankki lainavaroja, joilla se korotti palkkoja ja lyhensi työaikaa lisätäkseen ostovoimaa ja vähentääkseen työttömyyttä. Valtio ryhtyi yrittäjiksi aloilla, jotka länsimaissa perinteisesti kuuluivat yksityiselle sektorille. Valtio rakensi teitä ja siltoja, satamia ja lentokenttiä, julkisia rakennuksia ja asuintaloja. Tämän lisäksi oli elvytettävä ostovoimaa ja sijoitushaluja.

Yhdysvalloissa kansantulo ja kokonaiskulutus kasvoivat 50 prosenttia vuosien 1933 ja 1936 välillä. Tulos saatiin aikaan julkisilla investoinneilla. Silti maassa oli edelleen yhdeksän miljoonaa työtöntä. Vasta toinen maailmansota laukaisi tilanteen. Silloin valtion sijoitukset kohosivat lähes seitsenkertaisiksi vuoteen 1936 verrattuna. Työttömyys lakkasi olemasta vakava ongelma.

Sen sijaan päänvaivaa aiheutti inflaatio, josta tuli koko EU-talousalueen suurin peikko, suurpääoman vihollinen numero yksi.

Tämän inflaation vastaisen suurpääoman etujen ajamisen sodan jalkoihin uhkaa sotkeutua niin taide kuin taidekritiikkikin, muusta yhteiskuntakuntakritiikistä puhumattakaan.

Tässä kuusiosaisessa juttusarjassa tarkastellaan, miten eri talousteorioissa on nähty ja nähdään taiteen ja taidekritiikin merkitys. Missä asemassa ne ovat suhteessa ns. tuottavaan työhön ja tuotantoon.