On joulukuu 1999, Rubén Pons on juuri saapunut Kuubasta Helsinkiin. Hän on toista kertaa elämässään ulkomailla. Aiemmin Pons on viettänyt kaksi vuotta Angolassa, minne Fidel Castro 1970- ja 80-luvuilla lähetti asepalvelustaan suorittavia poikia sotimaan.
Joulukuisessa Helsingissä sataa lunta. Ihmiset ovat pukeutuneet mustiin, kaikkialla on hiljaista. Kävely tuntuu jäykältä ja hankalalta, kun päällä on monta kerrosta vaatteita. Ilmeettömät, katsekontaktia välttelevät suomalaiset vaikuttavat zombeilta.
Kevään tullen zombit heräävät yhtäkkiä eloon, vaihtavat mustat vaatteensa värikkäisiin, täyttävät kadut puheensorinalla ja jopa metrossa saattaa kuulla jonkun nauravan ääneen.
Suomessa on sellainen asenne, että jos asioista ei puhuta, niitä ei ole olemassa.
Viisitoista vuotta myöhemmin Ponsin (s. 1965) esikoisteos Elämä kuin bolero (Siltala 2014) on juuri ilmestynyt suomeksi. Elämäkerraksi luokiteltu teos kertoo pilke silmäkulmassa, mustaa huumoria viljellen Rubén Pons -nimisen miehen elämästä ensin Kuubassa, sitten Suomessa, minne hänet tuo se tavallinen tarina, rakastuminen suomalaiseen naiseen.
Päähenkilö on huorissa käyvä machomies, huipulta pohjalle ja taas takaisin ajautuva naistennaurattaja, joka välillä ärsyttää, välillä säälittää, mutta ei jätä kylmäksi.
Ongelmista vaietaan
Sumuisen harmaana marraskuun päivänä helsinkiläisessä kahvilassa esittäytyy ystävällinen ja sivistyneen oloinen mies.
– Kirjasta noin puolet on totta ja puolet fiktiota, Rubén Pons paljastaa.
– Eikö olisi ollut tylsää, jos päähenkilö olisi ollut tasainen tyyppi, jonka elämä on pelkästään ihanaa?
Latinalaisamerikkalaiseen maagisen realismin perinteeseen ankkuroituva Elämä kuin bolero lieneekin todellisuudessa jotain kaunokirjallisuuden ja perinteisen omaelämäkerran välimaastosta.
– Kirjallisuus on keksimistä. Otetaan todellisuus ja lisätään siihen asioita. Jopa totuus on keksimistä, luonnehtii Pons viitaten teoksen alkulehdelle painettuun lainaukseen saksalaisfilosofi Hegeliltä.
– Halusin teoksellani myös provosoida ja nostaa esiin esimerkiksi Vaasankadun prostituution. Suomessa on sellainen asenne, että jos asioista ei puhuta, niitä ei ole olemassa.
Elämä kuin bolero -teoksessa lomittuvat sujuvasti henkilökohtaiset kokemukset ja yhteiskunnallinen ja historiallinen todellisuus.
Suomalaisen yhteiskunnan epäkohdat, kuten rasistinen väkivalta, joita teoksessa sivutaan, ovat todellisia. Vaikka 2000-luvun Suomi on aiempaa kansainvälisempi, esimerkiksi työpaikan saaminen on vaikeaa, jos nimi ei kuulosta suomalaiselta.
Samasta ongelmasta on kirjoittanut muun muassa Umayya Abu-Hanna juuri ilmestyneessä teoksessaan Alienin silmin. Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana.
Havannassa Pons työskenteli valtalehti Granman toimituksessa, Suomessa hän on tehnyt töitä muun muassa turkistukun varastossa. Tällä hetkellä hän työskentelee keikkaluonteisesti vammaishoitajana ja haaveilee vakituisemmasta paikasta.
– Minulla on yliopistotodistus ja Suomen kansallisuus, puhun hyvin suomea ja englantia, olen aina elättänyt itse itseni omalla työlläni ja maksanut veroni. Mutta kun lähetän työhakemuksia, en saa edes vastausta.
Pons on opiskellut Havannan yliopistossa musiikkipedagogiikkaa ja valmistunut historiasta.
Kuubalaista kapitalismia
Vaikka Suomessa on ongelmansa, Ponsin mukaan maa on kuitenkin huimasti tasa-arvoisempi kuin virallisesti sosialistinen Kuuba.
– Sosiaalinen epätasa-arvo on Kuubassa nyt hyvin suurta. Jos minut tuotaisiin tänne Marsista ja vietäisiin ensin Suomeen, sitten Kuubaan, sanoisin että näistä kahdesta se sosialistinen maa on Suomi. Todellisuudessa Kuubassa vallitsee keskinkertainen kapitalismi.
Yksi epätasa-arvoa ylläpitävä tekijä on kaksoisvaluuttajärjestelmä. Palkat maksetaan Kuuban pesoissa, jonka arvo on heikko, mutta valtaosa kaupasta käydään niin sanotuissa vaihdettavissa pesoissa, jotka vastaavat arvoltaan dollaria. Keskipalkka on vain noin kaksikymmentä dollaria kuukaudessa, mutta tuotteiden hinnat lähellä länsimaista tasoa.
– Kuubassa on vaikea tulla toimeen ilman valuuttaa, jota saa vain, jos työskentelee hallitukselle, turismin parissa tai on sukulaisia ulkomailla. Korruptiota on paljon. Ihmiset varastavat valtiolta ja myyvät eteenpäin omaan laskuun. Mutta ilman mustaa pörssiä emme eläisi.
Esimerkiksi Ponsin eläkkeellä olevat vanhemmat, lakimiesisä ja sairaanhoitajaäiti, eivät pärjäisi ilman Ponsin rahallista tukea.
– Kaksi miljoonaa kuubalaista elää Kuuban ulkopuolella. Las remesas, siirtolaisten rahalähetykset sukulaisille Kuubaan, pitävät maata pystyssä.
Mitä Castrojen jälkeen?
Kuubassa on 2000-luvulla tehty maltillisia talousuudistuksia, esimerkiksi pienyrittäminen on sallittu.
– Mutta poliittisesti tilanne on sama kuin ennenkin: vallassa on yksi puolue ja yksi ideologia.
Pienistä talousuudistuksista huolimatta elämä Kuubassa on jokapäiväistä kamppailua toimeentulosta. Puoluetta ei saa kritisoida eikä mielipiteitään ilmaista vapaasti. Onko maassa ylipäätään vielä ihmisiä, jotka uskovat järjestelmään?
– Aina tulee olemaan niitä jotka uskovat utopiaan, Pons nauraa.
– Mutta systeemi itse on näyttänyt, ettei se toimi, hän sanoo vakavoituen.
– Ihmiset odottavat muutosta. Kuubassa oli tosi hyvät koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmät, mutta nyt ne ovat pahoissa ongelmissa. Yhdysvaltojen kauppasaarto tietysti vaikuttaa, mutta toinen tekijä on johtajien kyvyttömyys. Yhdessä ne muodostava katastrofin.
Etenkään nuoret eivät enää usko johtajien toitottamaan viralliseen totuuteen. Vaikka maa päällisin puolin maa vaikuttaa rauhalliselta, muutos voi tulla nopeastikin.
– Mitä tahansa voi tapahtua. Niin kuin Romaniassa. Mitään ei näkynyt päällepäin, mutta yhtäkkiä Ceaucescu syöstiin vallasta ja tapettiin, Pons muistuttaa vuoden 1989 tapahtumiin viitaten.
Suomessa moni Kuubasta kiinnostunut on huolissaan siitä, että Castrojen valtakauden päättyminen syöksee maan kaaokseen ja hallitsemattomaan ryöstökapitalismiin Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän tapaan.
– Kuuban tilanne on hyvin erilainen kuin Neuvostoliiton, Pons toppuuttelee.
– Neuvostoliitto oli valtava alue, johon kuului monta maata. Kuuba on pieni saari, jossa asuu vain 11 miljoonaa kuubalaista. Mutta ei minulla ole hajuakaan siitä, mitä Castrojen jälkeen tulee tapahtumaan. Toivon demokratiaa, mutta omannäköistämme demokratiaa, en sellaista kuin Yhdysvalloissa.
Lohta ja ruisleipää
Pons viettää nykyään aikaa myös Australiassa, missä asuvat hänen suomalainen ex-vaimonsa ja heidän yhteiset 11-vuotiaat kaksosensa.
– Ei Australiakaan mikään paratiisi ole, mutta on siellä muualta tulleella helpompaa kuin Suomessa. Töitä löytyy, Pons toteaa.
Ruisleipää ja lohta rakastava Pons on kuitenkin kotiutunut Suomeen. Ainakin toistaiseksi.
– Tämä on minun toinen kotimaani. Mutta en ole ajatellut viettää täällä koko elämääni. Koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, Pons sanoo hilpeästi.
Elämä kuin bolero päättyy dramaattisesti 2000-luvun alkuvuosiin, mutta jatkoa on kuulemma luvassa. Onneksi, sillä kuubalaisen värikkäisiin seikkailuihin ehti jo jäädä koukkuun.
uutiskirje 