Asuntojen tarjonta on tällä hetkellä Suomessa kaksijakoinen. Toisaalta suurten kaupunkialueiden ulkopuolella asuntoja on monesti tyhjillään työpaikkojen vähentyessä, ja siitä syystä saatavilla kohtuulliseen hintaan. Toisaalta pääkaupunkiseudulla ja monissa kasvukeskuksissa kohtuuhintaisista asunnoista on huutava pula.
Asuntopolitiikan järkeistämiseen johtavat toimet on moninaiset. Tilannetta ei helpota lainkaan se, että niiden toimivuuden aikaansaamiseksi niin oikeiston kuin vasemmistonkin tulisi tinkiä muutamista ideologisista periaatteistaan.
Suurin yksittäinen syy asumisen hintaan etenkin kasvukeskuksissa löytyy kuitenkin kaavoittamattoman rakennusmaan heikosta tarjonnasta. Tonttitarjonnan jarruna toimii myös kaavoituksen kankeus. Rakentamista edeltävää prosessia tulisikin nopeuttaa koko matkalta kaavoituksesta rakennuslupamenettelyyn.
Tonttitarjonnan lisäämistä kasvukeskuksissa on pyritty viime vuosina hoitamaan kuntien ja valtion välisillä MAL-sopimuksilla (maankäyttö, asuminen, liikenne). Ideana on pitkälti ollut se, että kaupunkiseuduilla on sovittu yhteisesti eri kuntien vastuut muun muassa vuokra-asuntotuotannon määrien suhteen. Sopimisen heikkous on ollut sen noudattamisen vapaaehtoisuus.
Kuntien tulisi myös hanakammin käyttää niille lain puitteissa annettuja keinoja asuinrakentamisen toteutumiselle. Kunnilla tulisi olla rohkeutta käyttää maan hankinnassaan nykyistä enemmän muun muassa pakkolunastuspykälää.
Muutenkin kuntien täytyisi olla aktiivisempia maan hankinnassaan. Rakennusliikkeiden intresseissä ei ole hankkia maa-alueita taseisiinsa pitkäaikaisesti, vaan ne pyrkivät saamaan tontit nopeasti tuottavaan käyttöön. Yksityisessä omistuksessa olevat maa-alueet jäävät monissa kasvukeskuksissa rakentamatta, koska omistajat panttaavat niitä parempia aikoja odotellessa. Samaan aikaan huonommin asumiselle sopivia alueita joudutaan kaavoittamaan, ja rakentamaan kallista kunnallistekniikkaa yhteisillä verovaroilla.
Tontit ovat kunnille niukkuushyödyke, ja tästä syystä kuntien intresseissä ei ole niitä luovuttaa vuokra-asuntotuotantoon. Varsinkin kasvaville kaupunkiseuduille tulisi säätää sitovat prosentuaaliset määrät kuntien omistuksessa olevan tonttikannan luovuttamisesta kohtuuhintaiselle asuntotuotannolle omakustannushintaan.
Rakentamisen hintaa nostavat myös monet yksityiskohtaiset kaava- ja rakentamismääräykset. Esimerkiksi väestönsuoja-, autopaikka- ja esteettömyysnormistoa olisi syytä pohtia uudelleen ja järkevöittää.
Myös asumisen energiatehokkuutta lisäävät, alati kasvavat määräykset lisäävät energiatehokkuuden lisäksi kiistatta myös asumisen hintaa. Jokainen lisä vaade putoaa lyhentämättömänä asunnon tai vuokran hintaan. Rakennusliikkeet eivät katteistaan tingi, vaan asukas maksaa.
Kirjoittaja on mittakirvesmies ja vasemmistoliiton varapuheenjohtaja.
uutiskirje 