Työeläkelaitokset hallinnoivat Suomen suurimpia rahamasseja, joihin ne ovat koonneet työeläkemaksuista noin 170 miljardin euron rahastot sijoitettavaksi ”turvallisesti ja tuottavasti”.
Rahat on viety (riski)sijoituksina pääosin ulkomaille pois kotimaisesta hyötykäytöstä.
Työeläkerahastot ovat Suomen ylivoimaisesti suurin taloudellinen valtakeskittymä.
Vallan valvojina hallintoelinten jäsenet ovat vain eräänlaisia yleismies Jantusia, joilta ei vaadita sijoitustoiminnan asiantuntemusta.
Työeläkerahat ovat valtaa
Oikeudesta työeläkevarojen sijoittamiseen käydään kilpailua, joka myös on taloudellista valtataistelua. Alan kolmesta ”suuresta” (Keva, Varma ja Ilmarinen) erityisesti Varma käyttää eläkeläisten rahoja omiin – ja ilmeisesti myös Björn Wahlroosin – valtaintresseihin suuryhtiöissä.
Suurin eläkelaitos on julkisten alojen työeläkkeitä hoitava Keva (entinen Kuntien eläkevakuutus). Sillä on eniten asiakkaita, eniten eläkemaksutuloa ja suurimmat rahastot. Se käyttää saamistaan eläkemaksuista toimintakuluihinsa alle 100 miljoonaa euroa vuodessa ja hoitaa asiakkaidensa eläkkeitä selvästi pienemmillä liikekuluilla kuin yksityiset yhtiöt. Siihen vaikuttavat myös johdon ja luottamushenkilöiden muita vaatimattomammat etuisuudet, joiden korotusyritys epäonnistui julkisuudessa tunnetuin seurauksin.
Toimintamenojensa ohella yksityiset työeläkeyhtiöt syövät kuormasta ja pienentävät eläkkeensaajien varallisuutta jakamalla työnantajille ns. asiakaspalautuksia, Varma yli ja Ilmarinen lähes 100 miljoonaa euroa vuodessa. Nämä yhtiöt eivät suostuneet luopumaan eläkemaksujen palautuksista suuryhtiöille edes nykyisen lamanteen pahimpina aikoina puolenkymmentä vuotta sitten, jolloin eduskunta vähin äänin hoiteli niiden sijoitustoiminnan miljarditappiot erityislaeilla.
Työeläkekapitalismi ei ole demokratiaa
Kun runsas puoli vuosisataa sitten säädettiin laki työeläkkeistä, pakollisten ja lähinnä valtion itsensä toimialaan kuuluvien eläkemaksujen keräys ja rahastointi annettiin yksityisten yhtiöiden käsiin.
Eläkerahastoihin perustuva taloudellinen valta siirrettiin sillä tavalla julkisen demokratian ulottumattomiin. Se tehtiin näppärällä silmänkääntötempulla: yhtiöiden hallintoelimiin annettiin pieni kiintiö myös työmarkkinajärjestöjen eli siis sekä työnantajien että työntekijöiden järjestöjen edustajille.
Poikkeus työeläkekapitalismista ja yhteisten eläkevarojen yksityistämisestä on julkisten alojen eläkkeistä vastaava Keva. Se on julkisyhteisöllinen laitos, jonka hallinnointi perustuu sellaiseen kuntademokratiaan, että valtiovarainministeriö nimittää sille – Kuntaliiton myötävaikutuksella – 30-jäsenisen valtuuskunnan. Siinä ovat edustettuina puolueet kuntavaalien voimasuhteiden mukaan. Kun kansalaiset vaikuttavat äänestämällä sen hallintoon, Keva on demokraattisempi eläkelaitos kuin ay-demokratian savuverhon suojaan kätkeytyvät työeläkeyhtiöt.
Työeläkeyhtiöiden hallintoon eläkevakuutetut eivät voi vaikuttaa. Työmarkkinajärjestöjen edustajien on nautittava kansalaisten sijasta vain omien järjestöjensä luottamusta.
Ylisuuret palkkiot ovat huonoa demokratiaa
Valta korruptoi käyttäjiään. Se tapahtuu ylisuurilla palkoilla, palkkioilla ja muilla eduilla. Niistä enemmän ohessa.
Suurimman eläkelaitoksen eli julkisten alojen eläkkeiden maksajan Kevan luottamushenkilöt saavat merkittävästi pienempiä palkkioita kuin yksityisten yhtiöiden vastaavat vallankäyttäjät.
On selvää, etteivät julkisen alan sen paremmin kuin yksityistenkään yhtiöiden vastuullisten luottamushenkilöiden tiedot ja taidot riitä aina ottamaan kantaa yksittäisiin sijoituspäätöksiin. Vallan valvojina hallintoelinten jäsenet ovat vain eräänlaisia yleismies Jantusia, joilta ei vaadita sijoitustoiminnan asiantuntemusta. Silti on vaikea ymmärtää, miten on mahdollinen se epäisänmaallinen kehitys, että työeläkelaitokset saavat sijoittaa eläkerahastojen miljardit pääosin (yli 2/3) ulkomaille, vaikka tarjolla on ollut kotimaisiakin kohteita. On kummallista, että australialaisen tai kanadalaisen pankin kannattaa omistaa Suomessa sellaista strategista omaisuutta (Fortumin verkot, Digita), mikä ei kannata suomalaisille työeläkeyhtiöille.
Systeemin panttivankien eli työeläkeyhtiöiden hallitusherrojen ja -rouvien palkkioiden pitäisi pysyä yksityisissäkin yhtiöissä – toisin kuin nyt – kohtuuden rajoissa. Siitä, että luottamushenkilöt ovat pelkkiä kumileimasimia, heille ei pidä maksaa.
Muita suuremmat kuntaeläkkeet
Nopea on ajan riento. Väestön ikääntyminen, kasvukeskusten vetovoima ja yksityisten terveys- ja hoivapalvelujen tarjonnan kasvu muuttavat myös julkisten kuntapalvelujen tuotantotapaa.
Kunnat näyttävät lisäävän yksityisten ostopalvelujen käyttöä, liikelaistostavan ja yhtiöittävänä omia palvelujaan sekä yhtäällä purkavan vanhoja ja toisaalla rakentavan uusia kuntayhteisöjä. Kaikki tämä heikentää kunnallista itsehallintoa ja demokratiaa.
Näillä toimilla on suora yhteys sekä satojen tuhansien kuntatyöntekijöiden eläkkeisiin että julkisten palvelujen hinnoitteluun.
Kuntien palkkatyöntekijöillä oli vuoteen 1995 saakka muita kansalaisia paremmat eläkkeet: samasta palkasta sai enemmän eläkettä. Ennen kyseistä vuotta ansaittujen eläkkeiden rahoittamiseksi kunnallisen eläkkeiden maksuja peritään nykyisin hieman alle kuusi prosenttiyksikköä enemmän kuin ovat yksityisen sektorin työeläkeläisten eläkkeisiin perittävät maksut. Tämä lisäkustannus vanhoista eläkkeistä rasittaa kuntataloutta vielä kymmeniä vuosia.
Sen katteeksi otettiin vuonna 1995 käyttöön erityinen eläkemenoperusteinen maksu, jolla vanhojen eläkkeiden turvaamisesta perittävät maksut erotettiin kuntien palkkakustannuksista. Se tehtiin, jotta nämä eläkkeet eivät olisi mukana kunnallisessa palkkapotissa ja veisi kuntatyönantajilta yleistä palkankorotusvaraa. Tämän eläkemenoperusteisen maksun suuruus on nykyisin noin miljardi euroa.
Kun aikanaan muodostettiin kuntayhtymiä, monilla niiden työntekijöillä oli mukanaan kyseinen eläke-etu. Tuolloin tarkoituksena oli, että kuntayhtymän purkautuessa eläkkeen perusteena oleva maksuvelvollisuus siirtyisi takaisin kuntayhtymän jäseninä olleille kunnille. Käytännössä se on kuitenkin usein sovittu siirrettäväksi vanhan tilalle perustetun uuden kuntayhtymän maksettavaksi.
Kuntavallan kaappaus
Kunnilla on velvollisuus hoitaa vanhat eläkkeensä, eivätkä ne voi siitä tinkiä. Uudessa sote-hullunmyllyssä niillä on suuri kiusaus ”säästää” ja siirtää vanhoja ja muita työeläkkeitä korkeampia kuntaeläkkeitä ansainneita työntekijöitä ja näiden vanhoja eläkevastuita uusille kuntayhtymille. Jos ne siinä onnistuvat, kuntayhtymät joutuvat maksamaan satoja miljoonia euroja ylimääräisiä eläkemaksuja.
Nämä eläkejärjestelmän lisäkustannukset menevät suoraan kuntayhtymien palvelujen hintoihin ja heikentävät niiden kilpailukykyä vapailla hoito- ja hoivamarkkinoilla. Niiden yksityisillä kilpailijoilla ei ole vastaavia kuluja.
Varsinainen ongelma, johon liittyy vihamielisen kaappauksen aineksia, syntyy sitten siitä, jos kuntayhtymät (ja kunnalliset liikelaitokset ja osakeyhtiöt) vielä siirtävät eläkevakuutuksensa Kevalta yksityisiin työeläkevakuutusyhtiöihin. Silloin kävisi niin, että vanhat eläke-etuudet jäisivät Kevan hoidettaviksi ja yksityiset työeläkeyhtiöt lihoisivat saadessaan lisää eläkemaksutuloa vapaana kuntien vanhoista, muita paremmista eläke-etuuksista. Kysymys on silloin miljardien siirrosta julkisesta hallinnosta yksityisille yhtiöille.
Työeläkeyhtiöt ovat luonteeltaan demokratian valtaajia ja hoitelevat tällaiset asiat julkisuudelta piilossa.
Sunnuntaina kello 14 KU:n verkkolehdessä julkaistaan Esko Seppäsen kirjoituksen toinen osa. Siinä kerrotaan työeläkeyhtiöiden palkoista ja palkkioista.