Oskarhan tuo on nimeltään

Tuppisuisen Suomen molemmat kansallisromaanit, Seitsemän veljestä ja Tuntematon sotilas, perustuvat rehevään sanailuun ja vuolaaseen vuoropuheluun.

Aleksis Kivi oli laatinut aiemmin näytelmiä, joten hän ei käyttänyt romaanissakaan sellaisia johtolauseita kuin ”Juhani virkkoi” tai ”jutteli Juhani”. Repliikkien alussa on pelkästään puhujan nimi:

”JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli!”

Monumentit antavat historiattomalle kansalle muistin ja perusteettomalle uholle paikan.

Väinö Linnan repliikit kulkevat normaaliin tahtiin, mutta siinä missä Kivellä on Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero, Linnalla on Lehto, Vanhala, Riitaoja ja Määttä. Kiveltä puuttuvat sukunimet, Linnalta etunimet.

Koskelan etunimi tiedetään toki Vilhoksi ja Hietasen Urhoksi, mutta kerronnan kannalta niillä ei ole merkitystä. Ainoastaan Rokka on Rokan Antti Kannakselta.

”Puolsenttinen on valehtelematta ja vapauvenristi selässä. Oskarhan tuo on nimeltään”, Rahikainen, porukan juonikkain veijari, esittelee karjalaista lemmikkitäitään. Edvin Laineen elokuvan rooliluettelossa veijari itse on kuitenkin Oskari Rahikainen.

Kun siirrytään Tuntemattomasta sotilaasta pari vuosisataa taaksepäin, vastaan tulee kaikkien Oskareiden isä, kirjailija James Macpherson.

Macphersonin maineen selittää rahikaismainen oveluus, sillä mies väitti löytäneensä Skotlannin Ylämailta gaelinkielisen muinaiseepoksen ja kääntäneensä sen balladit englanniksi. Teos tunnetaan meillä Ossianin lauluina.

Gaelia Macpherson ei sanottavammin osannut, mutta hän vaistosi aikalaistensa mielialat ja oivalsi, että nyt kaivattiin menneisyyden kansanomaista ja samalla ylevää ääntä. Bardi Ossianin balladit ennakoivat romantiikkaa, josta virisi kansallisuusaate.

Nykytutkijat ovat varmoja siitä, etteivät Ossianin laulut syntyneet kelttien leirinuotioilla. Väärennös herätti kuitenkin suunnatonta huomiota: Walter Scott ja Johann Wolfgang von Goethe olivat ihastuksesta mykkiä ja havaitsivat säkeissä Homeroksen Iliaan ja Odysseian veroista neroutta.

Ihailijoiden joukkoon liittyi myös Napoleon Bonaparte. Kun kenraali Jean Baptiste Bernadottelle syntyi vuonna 1799 poika, kummiksi pyydetty Napoleon valitsi Ossianin lauluista nimen Oscar. Isä Bernadottesta tuli sittemmin Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana ja pojasta kuningas Oskar I.

Eepoksesta poimittu nimi levisi lännessä Brasiliaan ja Argentiinaan asti ja suomalaisten repuissa myös Venäjälle. Hauholainen amiraali Oscar von Kraemer komensi Mustanmeren sotalaivoja ja Ikaalisissa syntynyt kenraali Oskar Gripenberg Japanin sodan venäläisjoukkoja.

Kolmas kaima, vankileirissä rääkätty Oskar Johansson Helsingistä, pakeni Neuvosto-Karjalaan ja julkaisi siellä – ennen uutta tuomiota ja teloitusta – punaväriä tihkuvia runoja.

James Macpherson ei ollut 1700-luvun kirjallisuuden ainut huijari. Nuori Thomas Chatterton väärensi keskiaikaista runoutta ja seikkailija George Psalmanazar keksi omasta päästään Formosan (Taiwanin) kielen, tavat ja maantieteen.

Pietari Suuren valetestamentti levitti Euroopassa russofobiaa, mutta osattiin sitä Venäjälläkin: vuonna 1903 ohrana julkaisi Siionin viisaiden pöytäkirjat pannakseen juutalaisvainoihin vauhtia.

Yhdysvalloissa Joseph Smith noukki vuonna 1827 kukkulalta kultaisen Mormonin kirjan ja Perussa Basilio Uschuya kaivoi vuonna 1960 Ican luolasta 15 000 kiveä, joiden kaiverruksissa ihmiset ratsastavat dinosauruksilla. Melkoisen joukkosuggestion aiheutti myös Carlos Castanedan kotitekoinen shamanismi.

Suurmiesten romantisoidut elämäkerrat ovat pahimmillaan palturia. Janne Gallen-Kallela-Sirénin tahmeissa hyppysissä hänen isoisänsäkin muuttui vanhasta pakanasta kristilliseksi puolijumalaksi.

Kalevalaa ei kehtaa väärennökseksi syyttää, mutta Macphersonin Skotlannista ”löytämä” eepos rohkaisi Elias Lönnrotia etsimään sen suomalaista vastinetta Euroopan toiselta reunalta, rajantakaisesta Karjalasta.

Aitouteen Lönnrot suhtautui kyllä joustavasti, sillä kun kansakuntaa rakennetaan ja kansallisaatetta lietsotaan, epämieluisat faktat pitää ensimmäiseksi unohtaa. Nationalismi on paljolti uskoa siihen, mikä ei ole totta.

Marxilainen historioitsija Eric Hobsbawm puhui kuvitteellisista yhteisöistä. Keksityt perinteet saadaan juurrutettua kansaan, jos joku muistaa huolehtia perusopetuksesta, organisoida seremoniat ja käynnistää monumenttien massatuotannon.

Kuvitteellisten yhteisöjen henkistä ilmapiiriä säädellään seremonioilla, jotka ovat usein nuoria ja sopimuksenvaraisia, mutta sinnikäs toisto pakottaa ihmiset uskomaan, että näin on aina tehty. Talonpoikien juhlat rytmittivät satovuotta, mutta modernissa Suomessa juhlia alkoivat leimata abstraktit käsitteet kuten patriotismi, velvollisuus ja sotilaskunnia.

Monumentit antavat historiattomalle kansalle muistin ja perusteettomalle uholle paikan. Vaikka aatteet ovat aineettomia, aatteiden miehiä on valettu meillä 1860-luvulta lähtien pronssiin ja siroteltu kipsikuvina kouluihin.

Ja nyt lähestymme Mikael Agricolaa, jonka kuolinpäivää juhlittiin eilen. Niihin aikoihin, kun Buntta Wahlroos oli vielä iskussa, Hyvinkään kaupunginhallitus teki retken Turkuun. Seuraavan aamun raskaalla bussikierroksella legendaarinen opas Aiju von Schöneman – julkkispsykiatri Armo Hormian vaimo – muisti kaiken paitsi Agricola-veistäjän etunimen.

Minä istuin kalpeana takapenkissä, mutta sain ähkäistyä: Oskari. Tämä olikin niitä harvoja voitonriemun hetkiä, joita hallitustaipaleellani koin.

Oskari Jauhiaisen Turun tuomiokirkon kupeelle vuonna 1952 veistämä Agricola edustaa erittäin kuvitteellista historiaa, sillä kirjakielemme isän ulkonäköä, syntymäaikaa tai edes äidinkieltä ei tunneta.

Topakka Agricola herätti suurta ihastusta, joten on ymmärrettävää, että Mannerheimin ratsastajapatsaasta järjestetyssä kisassa voiton peri lopulta Jauhiaisen ja Aimo Tukiaisen yhteinen ehdotus.

Jauhiainen jäi riitaisasta hankkeesta pian pois, mutta myös Tukiaista tilaustyö ahdisti. Säilyttääkseen edes rippeet omasta itsestään hän heittäytyi – jo ennen patsaan paljastusta – abstraktismin aallokkoon ja risti seuraavan teoksensa Häkkyräksi.

Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.