Miksi tyttövauvat puetaan vaaleanpunaiseen ja poikavauvat vaaleansiniseen? Siksi että joku amerikkalainen mainosmies keksi 1940-luvulla oivan myyntikikan. Tätä ennen läntisen maailman sylilapset kellivät valkeissa röyhelönutuissa.
Jenny Nordberg paljastaa teoksessaan Kabulin tyttöjen salaisuus (WSOY 2015), miten afgaanitytöstä tehdään – tilanteen niin vaatiessa – ”bacha posh”, valepukuinen poika. Murrosiän kynnyksellä pojan vapaa elämä ikävä kyllä päättyy ja hänen on alistuttava naisen ankeaan osaan.
Kuulostaa eksoottiselta, mutta ajatellaanpa Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin monesta yhteydestä tuttuja perhekuvia. Ensisilmäyksellä heidän elonsa vaikuttaa tylsyyteen asti normaalilta: isä, äiti, topakka poika ja kultakutrinen pikkutyttö. Todellisuudessa Aholla oli kuitenkin kaksi vaimoa ja kolme lasta, jotka kaikki olivat poikia.
Myös Suomen Lapissa housut tekivät naisesta ”miehen” ja sallivat hänen lähestyä pyhiä seitoja.
Elämäkertureiden mukaan Antti Aho käytti mekkoa ja päärusettia, koska hänen taiteilijaäitinsä tarvitsi tyttömalleja, mutta eihän isä olisi moiseen suostunut, ellei ristiinpukeutuminen olisi ollut hyväksytty perinne.
Perinne tunnettiin myös Prahassa, missä äiti vaatetti Rainer Maria Rilken tytöksi. Erikoista (kauhistellussa) tapauksessa oli oikeastaan vain Sophie-nimi, jolla tulevaa runoilijaa puhuteltiin.
Suomalainen rahvas ei ristiinpukeutumista liioin kaihtanut. Tyttöjä ne on pienet pojatkin, meillä tiedettiin ja nähtiin varhaislapsuus sukupuolettomana tilana. Vasta sitten, kun pojat kelpasivat lapsityövoimaksi, he saivat jalkoihinsa housut.
Viihteessä ristiinpukeutuminen on peruskauraa. Pääsääntöisesti miehet laittautuvat naisiksi, mutta Krista Kosonen voitti Kingin esittämällä (mainiosti) romanilaulaja Tsiisus Niemistä. Putouksesta muistetaan taas Armi Toivasen monitulkintainen Sanna-Raipe Helminen, tamperelainen mutisija.
Historiallista valoa naisten ristiinpukeutumiseen tuo alle kaksikymppisenä poltettu Jeanne d’Arc, näkyjen näkijä ja Ranskan armeijan visionääri. Keskiajalla näkyihin suhtauduttiin niin vakavasti, että harva uskalsi uhmata arkkienkeli Mikaelia, taivaan sotajoukkojen johtajaa, joka ilmoitti seisovansa Jeannen takana.
Suurta tehtävää varten Jeannelle annettiin miehen vaatteet, hevonen ja parin ritarin ja rengin saattue. Aivan ensiksi hänelle tehtiin kuitenkin gynekologinen tutkimus.
Jeannen intiimit paikat eivät tutkijoita ehkä sinällään kiinnostaneet, mutta neitsyt, jolta puuttui sukupuolielämä, oli paljon turvallisempi vaihtoehto kuin seksuaalista ”väkeä” uhkuva vaimo. Androgyynisen ominaislaatunsa takia neitsyt sijoittui naisten ja miesten välimaille.
Kun englantilaiset ottivat Jeannen vangiksi, häntä syytettiin nimenomaan ristiinpukeutumisesta, jonka Mooseksen viides kirja kieltää. Julman kidutuksen musertamana Jeanne taipui leninkiin, mutta muutaman päivän kuluttua hän kiskoi ylleen sotilasasun ja päätyi saman tien roviolle.
Renessanssiajan Englannissa William Shakespeare leikitteli jo mieheksi pukeutuvan naisen teemalla, mihin toi erikoisen mausteen se tosiseikka, että kaikki näyttelijät olivat miehiä.
Sukupuoli-identiteetti on erityisen pinnalla komediassa Miten haluatte. Amatsonimainen neito Rosalinda kulkee siinä pojan vetimissä ja hovimies Jacques lausuu repliikin, jonka Kabulin ”bacha poshit” voisivat allekirjoittaa: ”Koko maailma on näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki siin’ esiintyvät; kukin tulee, menee; jokaisell’ eläissään on monta osaa.”
Jeanne d’Arcin kotimaassa Ranskassa naisten housukielto kumottiin niinkin myöhään kuin vuonna 2013, mikä ei tarkoita tietenkään sitä, etteikö joku ennakkoluuloton pariisitar olisi jo aiemmin housuissa hipsutellut.
Paljon ennen Jeannen aikoja, joskus 800-luvulla, nuori Johannes Anglicus lähti rakastajansa kanssa opintomatkalle Ateenaan. Opinnot luistivat hyvin ja pian Johannes siirtyi Roomaan, missä latinan, grammatiikan ja dialektiikan taidot nostivat hänet paaviksi.
Kerran kun Johannes marssi juhlakulkueen kärjessä kohti Lateraanikirkkoa, synnytyspoltot suistivat hänet äkkiä maahan. Lapsi jäi ilmeisesti henkiin, mutta paavi kuoli synnytykseen tai sitten hänet kivitettiin kuoliaaksi.
Monet leuat loksahtivat auki, mutta lopulta kirkko tunnusti naispaavi Johannan olemassaolon ja piti hänen virkakauttaan faktana. Protestantit – miehet, jotka vihaavat naisia – tartuttivat kuitenkin epäuskonsa katolisiin, joten fakta on kalvennut fiktioksi.
Donna Woolfolk Crossin Paavi Johanna (suom. 2003) ja Sönke Wortmannin samanniminen, varsin raskassoutuinen elokuva (2009) eivät lähteiden puutteeseen takerru, sillä kirkonmiehet ovat paavittaren jäljet jo ammoin putsanneet.
Suuren Pohjan sodan ruotsalaisista naissotilaista vain muutama on jäänyt historiaan. Näistä piika Anna Jöransdotter oli kotoisin Turun seudun Haritusta, mistä hän lainasi nimen Johan Haritu. Annan vaimo Maja Kijhl oli vänrikin tytär.
Everstiluutnantin tytär Ulrika Stålhammar Smoolannista otti nimekseen Vilhelm Edstedt ja vaimokseen piika Maria Löhnmanin. Kapteenin tytär Margareta Roos Inkerinmaalta paljastui kuitenkin naiseksi, joten hänet naitettiin kiireen vilkkaa John Irvingille, joka ei ollut tosin amerikkalainen kirjailija.
Ruotsin valtio tuomitsi ankarasti housuissa toikkaroivan naisen, mutta kansan käsitykset olivat joustavammat. Myös Suomen Lapissa housut tekivät naisesta ”miehen” ja sallivat hänen lähestyä pyhiä seitoja.
Sisällissodan housujalkaiset naiskaartilaiset tunnettiin ”hurjapäisinä raivottarina” ja samaa nimitystä sovellettiin puna-armeijan naisiin, jotka joutuivat suomalaisten sotavangeiksi.
Venäläisen Maria Boškarevan kuolemanpataljoona kylvi kauhua ensimmäisessä maailmansodassa, mutta Nadežda Durova osallistui Aleksandr Durovina jo Napoleonin sotiin. ”Ratsuväen tytön” muistelmat herättivät ilmestymisvuonna 1836 ihastusta ja myöhemmin Nadeždaa on kunnioitettu patsain, museoin ja musiikkikappalein.
Nadeždan aikalainen Ksenia Petrova eli Pyhä Ksenia Pietarilainen käytti rauhan oloissa miesvainajansa univormua ja nimeä Andrei Petrov. Ksenian kappelissa Smolenskin hautausmaalla on muistoteksti, jossa sukupuoliroolien sekoittamista pidetään (venäläiseen tapaan) normaalina.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
