Taide on vasara
Yhteiskunnallisesti kantaa ottava taide mielletään usein kuin väitelauseiksi. Odotamme tällaiselta taiteelta dokumentaarisuutta, jotka näyttää asioiden tilan – useimmiten tuo tila on kielteinen, ja sen kauheuden, epäoikeudenmukaisuuden, huonojen seurausten ja niin edelleen todistaminen koetaan kriittisenä, jopa taistelevana tekona. Tällainen taide on nykyään useimmiten vasemmistolaista, mikä paradoksaalisesti tulee olemaan yksi taiteen ongelmista oikeistolaistuvassa tulevaisuudessamme. Miksi porvareiden pitäisi rahoittaa ja mahdollistaa vasemmistolaista taidetta?
Viime aikoina on keskusteltu – tai ehkä pikemminkin huudeltu poteroista – vihervasemmistolaisen älymystön arroganssista, koska sen katsotaan tai tulkitaan luulevan tietävän paremmin. Keskuuteemme on juuri nyt alettu rakentaa kahtiajakoa, jonka toisella puolella on ”vihervasemmistolaisessa kuplassaan” elävä kaupunkilaisporukka ja toisella puolella se ”oikea kansa”.
Sisäistetty herruus on aistittavissa jo monin tavoin. Olin taannoin mukana eräässä ryhmässä laatimassa ohjelmallista tekstiä. Kaikilla jäsenillä oli vasemmistolaisia mielipiteitä, mutta kun lauseita alettiin rustata, lopputuloksen sävyä jo ehdittiin pelätä. Koska kyse oli poliittisesti neutraalisti asetetusta ryhmästä, oli tekstin annettava ulospäin vaikutelma, joka ei johtaisi suoraan sylttytehtaalle. Kyse oli taiteilijoista tai muusta taideväestä. Ei heitä poliittisin perustein oltu tehtäväänsä valittu, mutta he olivat vasemmistolaisia kuin väistämättömänä sattumana – siksi että he olivat taiteilijoita.
Teemu Mäki pohti samaa asiaa taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisussa (Ruukku 2/14) – tekisi mieleni sanoa: vastaansanomattoman nerokkaasti – summaten näin: ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.”
Ajauduin taas miettimään tätä, kun katselin Hannele Rantalan (s. 1952) retrospektiivista näyttelyä Suomen valokuvataiteen museossa. Minulla ei ole aavistustakaan Rantalan poliittisesta suuntautumisesta, eikä hän tietääkseni ole tuonut sellaista esiinkään, mutta hän tekee tarkalleen juuri sitä, mitä Mäki ajatuksessaan esittää. Hän näyttää meille meidän haurautemme ja haavoittuvaisuutemme, toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla olemisen äärimmäisellä herkkyydellä ja surumielisellä kauneudella mutta myös tietyllä armottomuudella – väitelauseiden sijaan kuin runona.
Rantala ei ehkä ole suoraan taisteleva, hän ei kerro miten maan pitäisi maata, mutta hän antaa kuvallista muotoa niille tunteille, joita aikamme ei anna tulla esiin ja joita on väliin vaikeakin analysoida, koska niille ei aina ole vakiintuneita sanoja. Sanoja on toki joitain: Rantalan taiteen teemoja ovat olleet muun muassa kodittomuus, pakolaisuus ja siirtolaisuus.
Meillä on todennäköisesti näille teemoille jokin mielikuva, joka on syntynyt median tuottamasta kliseisestä kuvavirrasta. Totta puhuessaankin kliseet tuottavat samalla kuitenkin vieraannuttamisefektin: kuvat toistavat toisiaan yksittäisten motiivien ja jo pelkästään sommittelun tasolla ja muuttuvat kuin pinnaksi ja merkeiksi, tunnistamisen apuvälineiksi, joiden emotionaalinen voima samalla pienenee, kun kyllääntymispiste tulee vääjäämättä vastaan.
Kodittomuudelle voi antaa helposti kuvan näyttämällä sen, kuinka ihminen yöpyy väliaikaisessa leirissään kadunvierustalla, mutta miten antaa kuva sille, miltä kodittomasta oikeasti tuntuu. Miten kuvata turvattomuuden tunnetta, kaipuuta, vieraantumista? Miten päästään pelkän tunnistamisen hetken tuolle puolen?
Venäläisen kirjallisuusteoreetikko Viktor Šklovskin mukaan ”taide pyrkii antamaan kokemuksen asiasta nähtynä, ei vain todettuna; taiteen keino on asioiden vieraannuttamisen ja vaikeutetun muodon keino, joka kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa, sillä taiteessa vastaanottoprosessi on itsetarkoituksellinen, ja sitä on jatkettava. Taidetta on kokemus asian tekemisestä – se mitä on tehty ei ole taiteessa oleellista.
Näyttelyissä on tapana kertoa teosten tekniikka: hopeagelatiinivedos, öljy kankaalle ja niin edelleen. Rantalalla on usein mukana elementti, joka ei manifestoidu materiaalisuutensa kautta: teko. Hän ei ole performanssitaiteilija, mutta mukana on useimmiten performatiivinen elementti. Tukholmassa hän lakaisi kolmen viikon ajan parkkipaikkaa, New Yorkissa siltaa. Monien siirtolaisten ja pakolaisten päätyö uudessa maassa on usein siivous huolimatta heidän koulutuksestaan.
Harrastelijataiteilijat jäljittelevät – vaikkapa akvarelleja maalatessaan – usein sitä, mitä taiteilijat tekevät. Näin ei kuitenkaan jostain syystä ole nykytaiteen laita. Mutta miksi ihmeessä? Mikä estäisi ottamasta harjaa ja lakaisemasta parkkipaikkaa edes parina päivänä? Veikkaan, että työn tuottama tunnekirjo olisi paljon kiinnostavampi, monimuotoisempi ja pitkäkestoisempi kuin sitä kökköä akvarellia tuijotellessa.
Hannele Rantala: Ihanien aikojen loppu, 2.8. saakka Suomen valokuvataiteen museo (Kaapelitehdas), Helsinki.
uutiskirje 