Helsinkiläinen Aino Venna ponkaisi yllätysmenestykseen esikoislevyllään Marlene vuonna 2012. Kriitikot ylistivät ja radiokanavat soittivat ranskankielistä rallatusta Suzettea tehotoistolla.
Aino Venna on sekä viisihenkisen bändin että sen keulahahmon (oikealta nimeltään Aino Ahokas) nimi.
Helsinkiläislaulaja laulaa ranskaksi ja englanniksi vaikeasti lokeroitavaa musiikkia. Siinä on vaikutteita ranskalaisista chansoneista ja vanhasta rock and rollista, mutta myös jazzin sävyjä ja kaikuja folkista.
Haastatteluissa Venna on itse maininnut innoittajikseen niin Juicen, Elvis Presleyn kuin Edith Piafin ja Billie Holidaynkin.
Vennan laulut vievät menneeseen aikaan. Ja samalla johonkin ajattomaan ja paikattomaan.
Sateiseen päivään minä tahansa vuonna tai hetkeen, jolloin rakastettu unohtuu. Laulujen paikka on mielentila. Kaihoa ja surumieltä, mutta myös leikkiä ja peliä.
Venna ei silti vaivu silkkaan nostalgiaan tai traagiseksi runotytöksi. Surun ja kaipauksen rinnalla on riehakkuutta.
Hän vaihtaa lauluissaan roolia, muuttuu, kertoo tarinoita eri tulokulmista. Istuttaa kuulijansa satulaan keskelle synkkää lännenelokuvaa ja seuraavassa hetkessä innostaa kepeään tanssahteluun kukkamekon helmat paljaita sääriä vasten lepattaen.
Vennan toinen albumi Tin Roof ilmestyi marraskuussa 2014. Se vie esikoisen tavoin monenlaisiin tunnelmiin.
Albumin hypnoottisessa nimikappaleessa Tin Roof ollaan kissana kuumalla katolla, Tennessee Williamsin tihkuisassa maailmassa.
Pienieleisestä suureksi ja hurjaksi kasvava Sons of Nakhimov on syntynyt samannimisen valokuvasarjan innoittamana.
Nelli Palomäen sarja koostuu mustavalkomuotokuvista venäläisen sotilaskoulu Nakhimov Naval Akatemian nuorista oppilaista. Kuvissa he katsovat vakavina suoraan kameraan ja niin tekee myös tämä laulu.
Kesäyö, Saukin suomenkielinen sovitus Summertime-klassikosta kuulostaa samaan aikaan uudelta ja klassiselta. Une etude en rouge puolestaan vie 1930-luvun Pariisiin.
Niin paljon kuin pidänkin Aino Vennasta kuulokkeissani, en ollut varautunut elävän keikkakokemuksen synnyttämään tunnekuohuun.
Vennan kevätkiertueen Helsingin keikka Kulttuuritehdas Korjaamolla lauantaina 9. toukokuuta oli kuitenkin niitä syvälle sieluun porautuvia hetkiä, joiden ansiosta kokee olevansa hieman enemmän elossa.
Aino Venna on yhtyeen keulakuvana karismaattinen. Laulut johdattavat synkkiinkin maailmoihin, mutta Vennan välispiikit ovat kepeitä ja hauskoja. Koko yleisö hengittää mukana ja salin täyttää lämpö.
Bändin soitto ja laulu on keskittynyttä, pakotonta ja teeskentelemätöntä. Taitavasta porukasta on mainittava erikseen Kaisu Koponen, jonka nimittäminen taustalaulajaksi olisi vähättelyä. Koponen soittaa muun muassa ukulelea ja luo stemmoillaan avaruuksia.
Jousisovitukset saavat yleisön kehräämään. Encoreista ei meinaa tulla loppua.
Joidenkin keikkojen jälkeen on olo kuin olisi matkustanut kauas, kuun taakse ja takaisin. Vennan tumma, väliin melkein möreä ääni kuljettaa meidät maahan, jota ei ole.
Paluulippua todellisuuteen ei tekisi mieli lunastaa, mutta ainakin tietää maailman olevan edes pieneltä osalta hyvä.
Ps. Huomio lahtelaiset! Aino Venna esiintyy perjantaina 15.5. klo 19 Vanhassa Jukossa, Lahti.
uutiskirje 