Melkein 17 vuotta sitten kesän kynnyksellä teimme uuden venäjänkielisen lehden ensimmäistä numeroa. Ajatuksemme oli saada aikaan Suomesta kertova mielenkiintoinen lehti, joka auttaisi venäläisiä ymmärtämään paremmin suomalaisia, heidän odotuksiaan ja maan tapoja. Tänään joudun miettimään, ymmärränkö itse näitä asioita, saatikka osaanko selittää niitä muille.
Tarvitseeko Suomi ymmärtäjiä? Vaalien jälkeen puhuin monien kanssa oikeiston yliotteesta ja kysyin, millä voi selittää sen, että muun muassa heikossa asemassa olevat eivät äänestä vasemmistoa. Tavalliset ihmiset kuulemma eivät pitäneet lupauksista hoitaa paperittomien terveyttä – eihän valtiolla ole varaa hoitaa edes suomalaisia, kerrottiin minulle. Onko sitten varaa hoitaa kulkutauteja, jos jätetään paperittomat ilman hoitoa? Ja jos aletaan jakaa ihmisiä luokkiin, niin kuka voi taata, ettet huomenna itse joudu ryhmään, joka on enemmistön mielestä vähemmän tärkeä?
Toinen pelottava asia jollekin on ollut perustulo: miksi meidän työtä tekevien pitää maksaa toisille siitä, että he pysyvät kotona. Heille ei tullut mieleen, että perustulo koskisi myös heitä.
Oli kiva taas kerran kuulla, että kansalaisten pitäisi vaan olla aktiivisempia, jos haluavat tulla kuulluiksi.
Osaanko minä puhua ihmisten kanssa niin, että he ymmärtävät pointtini? En voi olettaa, että kaikki seuraavat ja lukevat kanssani samoja juttuja. Ja vaikka lukisivatkin, mistä minä tiedän, ovatko he ymmärtäneet niitä samalla tavalla?
Olen 17 vuotta toimittanut suomalaista venäjänkielistä lehteä ja yrittänyt monien samalla tavalla ajattelevien kanssa antaa lukijoillemme työvälineet sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. Samalla olemme osallistuneet aktiivisesti keskusteluihin, tehneet aloitteita, olemme kommentoineet ja selittäneet. On tuntunut siltä, että se on ollut tarpeen ja vienyt asioita eteenpäin. Nyt mietin, oliko itsepetosta luulla niin. Oikeastaan kukaan ei ehkä tarvitse mitään.
Maanantaina sain kutsun Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaisen komission (ECRI) järjestämään pyöreän pöydän keskustelutilaisuuteen, joka oli samaisen viikon torstaina.
Minulle tarjottiin mahdollisuus keskustella ECRI:n Suomea koskevan neljännen maaraportin (2013) suosituksista. Ohjelmassa oli keskustelu syrjinnästä työhönotossa – paikalla ei ollut yhtään ammattiliiton ja elinkeinojärjestön edustajaa. Ei kyllä ollut paljon toimittajia tai poliitikkojakaan kuuntelemassa kuinka puututaan rasismiin ja suvaitsemattomuuteen poliittisessa puheessa. Eikä oikeastaan maahanmuuttajajärjestöjen edustajiakaan. Se ei kyllä kauheasti vaivannut eri ministeriöiden virkailijoita. jotka hyvin tulivat toimeen ECRIn kollegojen kanssa.
Yksi tutkija ihmetteli, miksi paikalla ei ole niitä, joiden asioista ja toimista puhutaan. Oli kiva taas kerran kuulla, että kansalaisten pitäisi vaan olla aktiivisempia, jos haluavat tulla kuulluiksi. Sitä paitsi, sanoi ulkoasiainministeriön edustaja, aina voi käydä ECRIn ja UNn sivuilla ja jättää siellä omat kommenttinsa (jos satut osumaan siihen ajankohtaan, jolloin kerätään kommentit). Sama virkailija iloisesti kertoi, miten helppoa on laatia raportit vähemmistöjen tilasta, koska melkein samoja asioita kysyvät eri kansainväliset tahot.
Turhautuminen ei ollut pinnalla vain minulla. Olen ennenkin kuullut, että kotouttamistyössä ei ole maahanmuuttajia sen takia, että maahanmuuttajat itse eivät ole aktiivisia eivätkä hae niitä paikkoja. Tai jos hakevat, niin mistä he voivat tietää miten toisia maahanmuuttajia pitäisi kotouttaa Suomeen?
Vaalien aikana toiseksi suuremman kannatuksen saaneen puolueen ehdokkaat uhmakkaasti lupailivat selvittää, kuinka paljon maahanmuuttajat maksavat Suomelle ja suomalaisille. Keskusteluissa toreilla he lupasivat leikata näitä turhia menoja – ”jotta suomalaisille riittäisi”. Tekee mieli kysyä, onko kukaan laskenut, kuinka paljon suomenkielen opettajia jää työttömäksi?
On ehkä ajettava pois voimattomuuden tunnetta. Onhan näissä vaaleissa tapahtunut jotain hienoa: eduskuntaan pääsi kaksi maahanmuuttajaa, Nasima Razmyar (sdp) ja Ozan Yanar (vihr). Toivon hartaasti, että se tarkoittaa todellista uutta alkua monissa asioissa. Esimerkiksi sitä, että maahanmuuttajista tulee vihdoin ja viimein Suomen sisäinen asia. Tänäkin vuonna minuun ottivat yhteyttä Ylen ulkomaantoimittajat kysyäkseen, mitä mieltä olen Suomen vaaleista.
Sinänsä keskustelu maahanmuutosta on ollut aika samanlaista viimeiset 16 vuotta. Toisaalta pelotellaan uusilla siirtolaisilla, joita tarvitaan, koska kantaväestö vanhenee. Toisaalta luvataan panna rajat kiinni ja laskea Suomeen vain ammattitaitoisia ulkomaalaisia (Jää epäselväksi, heitetäänkö jo täällä olevat työttömät tai vailla koulutusta olevat pois. Ja miten käy niille uusille, kun esimerkiksi työt loppuvat?). Mutta se, että ulkomaantoimittajat keksivät etsiä suomea puhuvia maahanmuuttajia, on minusta aika ihmeellistä. Toisaalta on hyvä, että joku on huomannut siirtolaisten olemassaolon.
Nyt kuitenkin kaksi kaikessa mielessä uutta kansanedustajaa luovat mahdollisuuden muutoksiin. Jaksan uskoa, että he pystyvät siihen. Ainakin vielä.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
