Löysin Santalan Arin divarista vanhoja Kotiliesiä, vanhimmat vuodelta 1929 ja tuoreimmat vuodelta 1945. Ostin heti kymmenkunta, sillä vanhat lehdet ovat parasta historiallista tausta-aineistoa kirjoittajalle. Ne ovat autenttisia lähteitä, antavat objektiivista tietoa aikansa elämäntunnosta ja yhteiskunnasta, ilman jälkiviisautta tai analyysia. Olen vuosien varrella koonnut aika hyvän lehtiarkiston, jonka perustana ovat muhkeiksi kirjoiksi sidotut Suomen Kuvalehden vuosikerrat 1927–1936. Lisäksi on irtokappaleita sotavuosilta ja 1950– ja 1960-luvuilta.
Historiankirjat eivät minua koulussa kiinnostaneet, mutta lapsesta asti olen ollut hulluna vanhoihin lehtiin. Rakastin siis historiaa, vaikka en sitä itsekään ymmärtänyt, opettajasta puhumattakaan. Nykyään sanottaisiin, että minua kiinnosti erityisesti ns. mikrohistoriallinen näkökulma. Siitä ei sotahistoriaan kiinnittyneestä koulun ja yliopiston historianopetuksesta juuri löytynyt. Historia ei ollut mikroa vaan makroa, kansakuntien välisiä tappotöitä ja suuria sankareita. Arki oli naisten juttu eikä kelvannut historioinnin kohteeksi.
Porilaisella tädilläni oli hieno kokoelma sidottuja Kotilieden vuosikertoja aina lehden ilmestymisen alusta lähtien. Heti kun vierailuilla sain tilaisuuden, istahdin hänen lasiovisen kirjakaappinsa eteen lattialle ja aloin plarata Kotiliesiä. Minne mahtoi tuo aarre joutua tädin kuoltua?
Minun ikäluokkani tuskin uskoi, että nykyisenkaltainen ryssäviha voisi ikinä nousta sotien kokemuksen jälkeen.
Koska vanhempani kuolivat varhain, en tiennyt paljon mitään heidänkään historiastaan, millaisessa maassa ja maailmassa he olivat eläneet, mitä siitä tietäneet, mitä kokeneet ennen kuin minä synnyin. Eihän elämänsä itsekeskeisintä vaihetta elävä murrosikäinen vanhempiensa taustoista ole kiinnostunut, he ovat isä ja äiti, ja muuta ei tarvitse tietää. Vasta paljon myöhemmin vanhat lehdet avasivat heidän lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaa niin, että siihen pääsi sisään, ikään kuin olemaan. Se on ollut suurenmoinen kokemus, omalla tavallaan jopa palauttanut heidät elämään minun tietoisuudessani.
En syntynyt yksin, mutta vasta synnytyksessä kävi ilmi, että meitä oli kaksi. Elettiin jatkosodan pahinta säännöstely- ja pulavuotta 1942. Synnyimme hyvin laihalle äidille, se näkyy ristiäiskuvista, niin kuin näkyvät myös sodan jäljet isäni kasvoilta. Olimme hirmuisen pieniä. Isä muisteli toistuvasti, miten päämme olivat pienempiä kuin hänen nyrkkinsä. Näen sen kyllä ristiäismekostani, joka on yhä tallessa. Mekkoon kuuluva myssy on niin pieni, ettei se mahtuisi pienimmälle vauvanukellekaan. Jostain syystä tuo pienipäisyys viehätti kaksossiskoa ja minua, pyysimme isää alinomaa kertomaan ja näyttämään, miten hirmuisen pienet päät meillä oli. Olin niin pieni, että kummitätini ei kastemekon röyhelöitten seasta nähnyt, missä oli pää missä jalat, ja kantoi minut kasteelle jalat edellä kuin vainajan. Vasta kun itkunkitinä alkoi kuulua oudosta suunnasta, hän huomasi kiepauttaa minut oikein päin.
Me olimme heti kuolla, sillä aliravitulta äidiltä ei riittänyt maitoa kahdelle. Tuota kuolemanuhkaa ei meiltä lapsena salattu, sillä sukulegendaan kuuluu meidän ihmeellinen pelastumisemme. Sankari oli kummitätini, joka melkein polvillaan rukoillen oli suostutellut meijerin isännöitsijän antamaan tilkkasen kermaa – ankarasti kiellettyä – josta saatiin meille äidinmaidonvastiketta. Kermaa? minä ihmettelin vartuttuani, ei kai vastasyntyneelle sovi syöttää rasvaista kermaa. Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, mihin me olimme kuolla: nälkään.
Mitä minun äitini söi meitä odottaessaan? Siitä löytyy tietoa vuoden 1942 Kotiliedestä. Ja lisää vuonna 1940 ilmestyneestä Pula-ajan keittokirjasta. Karuja ja köyhiä olivat eväät: maidosta, piimästä ja suolasta keitettyä kuppijuustoa, sienimöyhettä, sienivoita, kaalivoita. Vähän voita ja kermaa, jos on. Vasikanaivoista sai jo kunnon proteiinipaukun, jos oli onnistunut vasikanaivot hankkimaan. Ohje olikin omavaraistalouksille, joilla oli pellot ja karjat ja antelias luonto ympärillään.
Elintarvikesäännöstely alkoi Suomessa lokakuussa 1939 ja jatkui kymmenen vuotta. Pahimmillaan ruokatilanne oli vuonna 1942, jolloin lähes kaikki oli kortilla ja kaloreita oli henkeä kohti mitoitettu työn raskaudesta riippuen 1 200–1 400 kaloria päivässä, eli sama mitä suositellaan nykypäivän laihduttajalle. Leipäannos oli lähes keskitysleiritasoa: 200 grammaa. Vauvaa odottava äiti sai lisäannoksia, mutta entäpä, jos vauvoja olikin kaksi?
Suomi näki nälkää, jotkut jopa nälänhätää, mutta historiankirjoitus suhtautuu aika ylimalkaisesti tällaiseen trivialiteettiin. Myönnetään kuitenkin, että katastrofitilanteeseen jouduttiin suurelta osin siksi, että herrat sotaherrat ja valtion johto ihan tosissaan uskoivat, että jatkosota voitettaisiin kolmessa viikossa, miehet palaisivat rukiinkorjuuseen ja aitat pullistelisivat.
Miksi kirjoitan tällaista henkilöhistoriaa? Ehkä siksi, että nykyinen yhteiskunnallinen asenneilmasto ja henkinen ilmapiiri jotenkin tuovat mieleen nuo synkät ajat ja kaikki ne harha- ja epäluulot, joiden vallassa historiaa silloin tehtiin. Minun ikäluokkani tuskin uskoi, että nykyisenkaltainen ryssäviha voisi ikinä nousta sotien kokemuksen jälkeen. Ja kuitenkin Suomen Nato-haukat ovat jo vuosia käyttäneet sitä ja erinäisiä muita uhkakuvia päämääränsä välikappaleena. Elämä on kovaa eikä parempaa ole tiedossa, kansan on syytä ruveta kiristämään vyötään, turvaverkot poistuvat vähä vähältä, valtion kassatilanne ei salli mitään hempeilyä suhteessa heikompiin, lapsiin, sairaisiin ja vanhuksiin. Rajat halutaan kiinni, tänne ei saa tulla eikä täällä saa olla, paitsi jos on rahakas turisti, joka tuo rahansa ja lähtee sitten kotiinsa. Keskinäistä solidaarisuutta ei tunneta edes EU-maiden kesken. Me ei kreikkalaisia elätetä!
Olemme saamassa äärioikeistolaisimman – ja uskovaisimman – hallituksen sitten 1930-luvun. Herra meitä varjele!
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 