Taide on vasara!
Taidehistorioitsijat rakastavat unohdettujen tai tuntemattomien taiteilijoiden löytämistä. Osin kyse on turhamaisuudesta – saattaahan löytäjä jättää nimensä taidehistoriaan nimenomaan sinä merkittävänä löytäjänä. Osin kyse on varsin tarpeellisesta projektista. Taidehistoriankin on syytä tarkastella historiaansa kriittisesti: mitä merkittävää kollegoilta mahtaakin eri syistä olla jäänyt löytämättä.
Syitäkin on varmaan monenlaisia: on ideologisia syitä, mutta on varmaan myös pinnallisia aikansa muotiin ja trendeihin liittyviä syitä. Joskus taiteilijat tuntuvat elävän kuin väärässä ajassa. Edelleenkin. Muistan vieläkin vähän häpeillen, kun tänä keväänä sanoin eräälle nuorelle taiteilijalle, että hänen työnsä ovat kuin anakronismi – siis epäajanmukaisia, väärään aikaan sijoittuvia. Onneksi myös pidin niistä ja kehuin niitä hänelle.
Kaikista kiinnostavinta tuntemattoman taiteilijan löytäminen on silloin, kun kyseessä ei ole taidehistorian satunnaisesta unohduksesta tai minkään piirien hyljeksinnästä johtuva unohtuminen. Silloin, kun pääsemme tutkailemaan luovuutta, joka on syntynyt ilman miellyttämisen halua, ilman taidemaailman sosiaalisesti rakentunutta sääntöjärjestelmää – silkasta sanomisen pakosta ja myös tuon sanottavan vakuuttavuudesta sekä toteuttamisen taidosta. ITE-taide on usein tällaista, vaikka on myös muistettava, että kansanomaisen luovuuden institutionalisoituminen tuottaa väistämättä omia sääntöjärjestelmiään ja sitä kautta seuraamuksia itse luovaan prosessiin.
Kuinka hieno ihan vanhanaikainen saksilla ja liimalla tehty kollaasi onkaan!
Romanialainen Ion Bârlădeanu (s. 1946) on ollut ihanteellinen löydettävä: hänestä syntyy hyvä tarina, hän on ulkopuolinen, hän on taiteilijana omaperäinen, rohkea ja taitava.
Vuonna 2008 hän nousi kansainväliseen kuuluisuuteen. Hänen töitään oli nähty julkisuudessa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2007, jolloin eräs taiteilija oli vinkannut kodittoman taiteilijan – 20 vuotta kodittomana ollut Bârlădeanu asui tuolloin erään kerrostalon roskakatoksessa – taiteellisista tuotoksista romanialaiselle galleristi Dan Popesculle. Tämän edelleenkin toimiva H’Art Gallery oli erikoistunut nuoriin tuntemattomiin nykytaiteilijoihin, mutta kuusikymppinen, huonohampainen, koditon kulkuri oli pian hänen tallissaan. Tuota pikaa Bârlădeanu oli jo Baselin taidemessuilla ja kansainvälisissä gallerioissa, muun muassa Pariisissa vuonna 2009, missä hän kävi lounaalla Angelina Jolien kanssa. Tarinaa siis kerrakseen.
Tarinoiden sijaan oleellisempaa taitaa olla se, että maailma sai Bârlădeanusta uuden merkittävän nykytaiteilijan, joka myös rikkoo niitä stereotypioita, joita nykytaiteessa on vallalla.
Bârlădeanu aloitti 1970-luvulla muotokuvien tekijänä, mutta löysi vuosikymmenen lopulla kollaasitekniikan, jota käyttää edelleenkin. Hän tekee ihan rehtiä vanhanaikaista kollaasia käyttäen lehdistä leikattua kuvamateriaalia. Myös piirustusta hän käyttää jonkin verran. Tuloksena syntyy satiiria kommunistisesta hallinnosta, mutta myös analyyttisiä kuvia markkinataloudesta ja kapitalismista.
Bârlădeanun kollaasit ovat kuin kohtauksia hieman surreaalisista ja mustalla huumorilla sekä pop-taiteella ja dadalla maustetuista elokuvista. Hän nimittääkin itse itseään ”ohjaajaksi”. Hän ohjaa omia filmejään ja kokee jokaisen yksittäisen kollaasin kuin elokuvaksi.
Nyt Bârlădeanun töistä on nähtävänä retro-spektiivi 1970-luvulta näihin päiviin helsinkiläisessä Muu Galleriassa. Retrospektiivi on vähän mahtipontinen sana kuvaamaan näyttelyä, jossa pienessä galleriassa on seinillä rivissä pieniä kuvia ja kansiossa niitä vielä aikamoinen joukko lisää – selailtavana puuvillahansikkailla. Mutta sitä näyttely on, ja onneksi se todistaa myös sen, että menestyksestä huolimatta Bârlădeanu ei ole muuttanut tekniikkaansa eikä töiden kokoa – vaikka varaa nyt epäilemättä olisikin. Hän on siis pysynyt uskollisena valitsemalleen tekniikalle ja tematiikalle, asioille jotka hän hallitsee hyvin.
Traagista tietenkin on se, Bârlădeanu on kokenut kahteen kertaan maansa tuottaman hyljeksinnän: hän on ollut ulkopuolinen sekä kommunismin että kapitalismin maailmassa. On kuitenkin pakko todeta, että ilman kommunikointikykyisiä ulkopuolisia kuvamme kulloisestakin hegemoniasta jäisi vajaaksi.
On juuri niin kuin näyttelyn tiedotteessa todetaan: ”Jokainen avoin yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, jotka elävät samanaikaisesti sekä yhteiskunnan sisällä että sen ulkopuolella. Kriittinen diskurssi syntyy juuri näistä ironikoista, kyynikoista, elostelijoista ja eksentrikoista, jotka määrittelevät läntisen sivilisaation filosofiset standardit. Ion Bârlădeanu on yksi heistä.”
Erityisen ilahtunut olin siitä, että tarinoista huolimatta palauduin näyttelyssä myös puhtaammin taiteen alueelle. Kuinka hieno ihan vanhanaikainen saksilla ja liimalla tehty kollaasi onkaan! Se ei ole fotoshoppailun myötä menettänyt tehoaan lainkaan. Itse asiassa päinvastoin: vähän nuhraantuneidenkin leikkeiden tuottaman uniikkiteoksen aura on uskomattoman voimakas.
Taide innoittaa usein harrastelijataiteilijoita. Minäkin päätin tämän entisen romanialaisen kodittoman hampuusin antamalla esimerkillä tutkia talomme paperiroskista seuraavan kerran aivan uusin silmin: toivon löytäväni hyvän otoksen Suomen Kuvalehteä, Seiskaa ja Tekniikan maailmaa. Sakset odottavat keittiössä.
uutiskirje 