Karheita tarinoita osa 20
Francois Rabelais (1494-1553) oli niin lennokas kirjoittaja, tarinaniskijä, oman aikansa sivistyselämän ja tiedon tuntija, että hänelle eivät oikein riittäneet perinteiset kirjallisuuden lajit, runous, draama ja proosa. Hän käytti näitä kaikkia yhtä aikaa yhdessä filosofian, lääke- ja tähtitieteen sekä teologian ohella.
Rabelais kutsuu romaaneissaan kehittelemäänsä maailmankatsomusta pantagruelismiksi. Se tarkoittaa tiettyä hengen kepeyttä yhdistyneenä takaiskujen ylenkatsomiseen. Se puolestaan tarkoittaa, että henkilö on terve ja pirteä, toisin sanoen juomakuntoinen.
Tämä puolestaan on suuren Jumalan tahto, koska Luukkaan evankeliumissa (4:23) sanotaan omaa terveyttään laiminlyövälle lääkärille pistävän ivallisesti ja purevan pilkallisesti: ”Medice, cura te ipsum, ”lääkäri, paranna itsesi.”
Pantagruelin neljännessä kirjassa (Siltala) kehotetaan toivomaan kohtuullisesti elämäänsä kohennusta. Kaikkien maalaisrassukoiden kannattaa ottaa opikseen, varsinkin niiden, jotka sanovat voivansa luopua kaikista haaveistaan kunhan vain saavat kymmenentuhannen frangin vuositulot.
Jotkut jopa pöyhkeydessään rukoilevat:
”Voi Jumalani, kunpa saisin tällä kellonlyömällä sataseitsemänkymmentäkahdeksan miljoonaa kullassa. Kyllä minä silloin juhlisin!”
Heitä kertoja kutsuu aivottomiksi paukapäiksi, koska kukaan kuningas, keisari tai edes paavi ei voisi toivoa enempää. Kokemuksenkin luulisi jo opettaneen tässä karussa maailmassa, että jos esittää noin kohtuuttomia toiveita, saa vain keuhkokatarrin ja lammasrokon eikä penniäkään kukkaroonsa:
”Te ette kostu siitä sen enempää kuin ne kaksi lurjusta, jotka ilmaisivat toiveensa pariisilaisten tapaan. Toinen ilmoitti haluavansa kauniita auringonkuvalla koristettuja kultarahoja, yhtä paljon kuin niitä on tuhlattu, myyty ja ostettu Pariisissa sen ensimmäisten perustusten laskemisesta aina nykypäivään saakka, kalleimman vuoden hinnoissa laskettuna. Sanoisitteko, että hän nirsoili? Oliko hän syönyt karvaita luumuja kuorineen? Särkikö hänellä hammasta?”
Eikä tämä vielä kertojan mukaan ollut mitään eriskummallista toivomista sen rinnalla, mitä taas eräs toiveidensa maljan täyteen saamisesta haaveileva esitti iltarukouksessaan. Hän toivoi, että Notre Damen kirkko täytettäisiin hopeaneuloilla, lattiasta holvikaarten huippuun asti. Ja hän saisi yhtä paljon auringonkuvalla varustettuja kultarahoja kuin pystyisi sullomaan niin moneen säkkiin kuin pystyttäisiin ompelemaan kaikilla niillä neuloilla, jotka Notre Damen kirkkoon mahtuvat, kunnes kaikki neulat olisivat tylsyneet tai katkenneet.
Tätä voidaan kutsua jo reippaaksi kunnon toivomiseksi, eikä miksikään kainon kursailevaksi hymistelyksi tai loton jättipotin odotteluksi, jossa voitto-odotus on yhden suhde kuuteentoista miljoonaan.
Todellisuudessa enempää lottomylly kuin Jumalakaan ei kuuntele meidän toiveitamme. Kertoja kysyykin, mitä luulette, miten näille kahdelle suuruudenhullulle toivojalle kävi?
Illalla kumpainenkin sai kylmänkyhmyjä kantapäihin, leukaan sankkerin, pahan yskän keuhkoihin, kurkkuun katarrin sekä ison mätäpaiseen ahteriin. Tämän lisäksi he hukkasivat vielä sen leipäpalasenkin, jolla olisivat voineet puhdistaa hampaansa.
Ihmispolon ei kannata puhua ääneen Jumalan voimista ja tarkoitusperistä, ja väittää, että Jumala voisi yhtä hyvin antaa minulle seitsemänkymmentäkahdeksantuhatta kuin kolmastoistaosan puolikkaan. Hänhän on kaikkivoipa. Miljoona kultarahaakin on hänelle mitätön ropo:
”Hiljaa! Hys, hys, nöyrtykää Hänen pyhien kasvojensa edessä ja tunnustakaa oma vajavaisuutenne.”
Etkä sittenkään voi olla varma kuullaanko toiveitasi vai ei.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa todellisuutta tarkastellaan absurdilla ohipuhumisella höystettynä.
uutiskirje 
