Liikunta- ja urheiluseurat tavoittavat koulun jälkeen parhaiten 7 – 14-vuotiaat. Pojista noin 62 prosenttia ja tytöistä 52 prosenttia liikkuu urheiluseuroissa. Osa tosin jättää liikuntaharrastuksen länsimaittain vertailtaessa jo varsin varhain. Suomessa lapset luopuvat liikunnasta jo 11 ikävuoden paikkeilla, ja se on jyrkempää kuin muissa länsimaissa. Yleensä liikunnan drop outia tapahtuu vasta myöhemmin murrosiässä.
Mikä selittää Suomessa tapahtuvan varhaisen drop outin?
Kun yhden lajin kilpailumielessä harrastaminen sitoo lapsen kaiken vapaa-ajan, ei tilaa jää muille harrastuksille tai useammalle eri lajille, saati vapaalle kaverihengaamiselle.
Tutkija Kari Puronahon opetus- ja kulttuuriministeriölle tekemä selvitys lasten ja nuorten liikunnan harrastamisen kustannuksista Drop-out vai throw-out? Tutkimus lasten ja nuorten liikuntaharrastusten kustannuksista, Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2014:5 selventää syitä.
Juuri 11 vuoden iässä harjoitusmäärät lisääntyvät: harrastaminen muuttuu aiempaa intensiivisemmäksi. Parin viikkokerran harrastuksesta tulee monissa lajeissa lähes jokapäiväistä. Lisäksi kilpailut ja turnaukset sijoittuvat viikonlopuille.
Kun yhden lajin kilpailumielessä harrastaminen sitoo lapsen kaiken vapaa-ajan, ei tilaa jää muille harrastuksille tai useammalle eri lajille, saati vapaalle kaverihengaamiselle. Lisäksi yhä useampi lapsi aloittaa urheiluharrastuksen selkeästi ennen kouluikää. 11-vuotias saattaakin olla jo väsynyt yhden lajin dominointiin elämässään.
Harmillista liikunnasta luopumisessa on, että vain osa valitsee jonkin toisen lajin tilalle. Selkeästi suurempi osa lopettajista jättää liikuntaharrastuksen kokonaan.
Treenimäärien lisääntyminen on yksi syy sille, että lasten liikuntaharrastukset ovat kymmenen vuoden aikana kallistuneet selvästi. Harrasteliikunta on kallistunut jonkin verran. Niiden lajien kilpaurheilu, joissa harrastusintensiteetti on kasvanut selvästi, on kallistunut jopa 2 – 3-kertaiseksi.
Nuorten vapaa-aikatutkimuksen (2013) mukaan yksi merkittävimmistä urheiluseurassa harrastamisen lopettamiselle on liiallinen kilpailuhenkisyys.Tämän ohella nuori myös kokee, ettei hän ole ohjaajan tai valmentajan mielestä tarpeeksi hyvä. Vielä yleisemmin nuori ajattelee, ettei hän ole omasta mielestään hyvä.
Ratkaisuksi korkeisiin harrastamiskustannuksiin ja liikunnan drop outiin tulisi tarjota lapsille myös ”ei niin kilpailuhenkistä” -harrasteliikuntaa esimerkiksi pari kertaa viikossa. Osa seuroista näin jo tekeekin, mutta ei riittävän moni. Vielä harvempi seura kysyy lasten ja nuorten mielipiteitä toiminnan toteuttamiseksi.
Miksi näin? Me aikuiset ohjaamme lasten ja nuorten liikuntatoimintaa, emmekä puutu selviin epäkohtiin. Vapaaehtoistoimijoiden määrä on laskeva. Eikä se nousekaan, ellei seuratoiminnassa oteta huomioon siellä eniten liikkuvien eli lasten ja nuorten mielipiteitä.
Muutamia projektiluontoisia seurakokeiluja on ollut, esimerkiksi nuorten toteuttamat kisatapahtumat. Seurojen perustoiminta kaipaa edelleen kokeiluja: annetaan lasten kertoa, millaista toimintaa he haluaisivat, millaisilla säännöillä ja miten usein.
Liikkuminen urheiluseurassa on lapselle harrastus. Vain osalla harrastajista on mielessä urheilu-uran rakentaminen.
Harrastamisen tulisi tuottaa iloa ja nautintoa. Siinä tulisi ensisijaisesti kokea kehittyvänsä ja olevansa hyvä. Aito kansalaistoiminta kuuntelee jäsenistöään.
Kirjoittaja on ylitarkastaja opetus- ja kulttuuriministeriössä vastuualueenaan liikunta.
uutiskirje 