Karheita tarinoita osa 24
”Minä olen syntynyt kuninkaallisessa kirjastossa”, sanoi toinen rotta, ”minä ja monet perheeni jäsenet emme ole koskaan tunteneet onnea päästä ruokasaliin, ruokasäiliöstä puhumattakaan. Vasta nyt täällä näin keittiön. Me näimme todella usein nälkää kirjastossa, mutta saimme sentään paljon tietoja.”
Tätä H.C. Andersenin (1805-75) sadun rotan tarinaa voi tulkita kuvaukseksi älymystön ja taiteilijoiden asemasta yhteiskunnassa. Toisaalta se kertoo sivistyksen kohottavasta vaikutuksesta. Tarina liippaa läheltä myös vanhaa karikatyyriä hajamielisestä professorista, joka on niin omissa maailmoissaan, ettei huomaa mitä arkisessa ympäristössä tapahtuu.
Onko taide korvike ihmisten välisen välittömän kanssakäymisen kuihtumiselle tai pakoa ainaisista arjen raastavista ristiriidoista? Vai auttaako taide näkemään tarkemmin, mitä maailmassa ja omassa elämässä todella tapahtuu? Tai mitä todelle tapahtuu todella.
On sanottu, että ihmisen kadottaessa ihanteensa ja periaatteensa, taide tarjoaa vaihtelun korvikkeita ja mahdollisuuden ulkoiseen hienosteluun. Vastakohtana epämiellyttävistä arjen ulkoisista yllätyksistä, taide tarjoaa vaaroista ja sekasorrosta vapaan sisäisen mielikuvitusmaailman.
Tällaista asennetta kutsutaan poroporvarillisesti tasapainoiseksi viisaudeksi ja elämänkokemukseksi. Taiteessa on tarjolla valikoituja iloja aina silloin, kun haluan altistua vastaanottamaan niitä. Toisin kuin oikeassa elämässä, voin valita ajankohdan mieltymyksilleni ilman sattumanvaraisuuden vaaraa.
Tällainen näkemys taiteesta arjen vastakohtana on auttamattoman vanhentunut ylikansallisen mediakulttuurin aikana. Muutos tapahtui jo sata vuotta sitten. Audiovisuaalinen 20. vuosisata loi nojatuolimatkailijan.
Juna, auto, lentokone, elokuva, radio ja televisio aiheuttivat sen, että ihminen jumiutui fyysisesti paikoilleen, mutta maailma, maisemat ja hänen mielikuvituksensa vaelsivat hänen silmiensä edessä yhä tuntemattomimmille seuduille.
Fakta ja fiktio sekoittuivat amerikkalaisen unelmateollisuuden vallatessa ihmisten mielikuvituksen kaikkialla maailmassa. 1800-luvulla siirtomaaherrat kykenivät valtaamaan ainoastaan maa-alueita, mutta tajuntateollisuus ”siitomaaherroitti” ihmisten mielet. Media myy yleisen mielipiteen nimissä sellaista, jota ihmisten mielistä ei aidosti löydy. Henkilökohtaiset kokemukset ovat pelkkiä muistoja menneiltä ajoilta. Mediakuluttaja on nykyajan Tantalos, joka on medialuciferusten jatkuvan härnäämisen ja häirinnän kohteena, näiden käydessä väsymätöntä valloitussotaa ihmisten mielenmaisemissa.
Tähän ei 1800-luvun taide kyennyt. Rahvas jäi miltei tyystin taide-elämän ulkopuolelle samaan tapaan kuin kuninkaallisen kirjaston rottaperhe jäi paitsi keittiön ja ruokakomeron herkuista.
Perinteisesti on ajateltu, että taide on yksilöllistä ja tiede kollektiivista. Tämäkään ei joukkotiedotusvälineiden aikana päde.
Media paketoi taiteen, tieteen, uskonnon, politiikan, filosofian ja mainokset samaan ennakko- ja harhaluulojen ostoskassiin. Nykypäivän kuninkaallisen kirjaston rottaperhe löytääkin itsensä useimmin hampurilaisbaarista kuin kirjastosta.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa todellisuutta tarkastellaan absurdilla ohipuhumisella höystettynä.
uutiskirje 