Ruotsalainen menestyskirjailija Henning Mankell on asunut 19-vuotiaasta saakka osan vuodesta Afrikassa, ensi alkuun Sambiassa ja sittemmin Mosambikissa.
Häneltä kysytään edelleen alinomaa, miksi hän elää näin.
Mankell ottaa kerta toisensa jälkeen kysymyksen vakavasti ja jaksaa kerta toisensa jälkeen vastata sen mukaisesti.
Henning Mankell sanoo olevansa parantumaton maailmanparantaja, vaikka katsoo, että harvoin yksittäisellä kirjalla on suurta poliittista vaikutusta.
– Minulla ei ole koskaan ollut mitään romanttista syytä Afrikkaan menemiseen. Havaitsin hyvin varhaisessa elämäni vaiheessa, etten voi jatkaa elämääni pelkästään Euroopassa. Lähdinkin Afrikkaan hyvin rationaalisesta syystä.
Rationaalinen syy oli halu laajentaa perspektiiviä eurooppalaisuuden ja eurooppalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle, päästä tarkastelemaan eurooppalaisuutta ja länsimaalaisuutta ulkopuolelta. Pyrkimys on pysynyt Mankellin elämän ohjenuorana.
Elämä puoliksi hiekassa, puoliksi lumessa – vuoden jakaminen asumiseen Mosambikissa ja Ruotsissa, ja varsinkin Afrikassa asuminen ja työskenteleminen on saanut hänet myös ymmärtämään paremmin Eurooppaa ja kotimaansa Ruotsin yhteiskuntaa. Pelkästään uurooppalaisuuden näkökulmasta ei kuvaa maailmasta voi muodostaa, eikä maailmaa voi siksi ymmärtää täydellisesti. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ihmiset asuvat maapallolla niin erilaisissa oloissa.
Afrikasta ei välitetä
Mankellia on vaivannut se, miten yksipuolinen kuva länsimaissa on Afrikasta. Kuvaa leimaa myös välinpitämättömyys.
– Malariaan kuolee Afrikassa miljoonia ihmisiä, vaikka siihen on keksitty lääkkeet, syyttää Mankell länsimaita.
Mankell on toistanut haastattelusta toiseen, että tiedotusvälineiden länsimaissa Afrikasta luoma kuva on todellisuuden vastainen.
Hänen mukaansa länsimaissa ei todellisuudessa tiedetä, miten mielettömän valtava katastrofi esimerkiksi aids on Afrikassa. Hän on nähnyt sen omin silmin.
”Näin aidsista kärsivän ihmisen ensimmäisen kerran vuonna 1988. Kyseessä oli afrikkalaisnuorukainen, joka yritti kiivetä ylikuormitettuun bussiin. Bussin kyydistä jäänyt poika oli Richard. Hän oli 17-vuotias. Viisi päivää tuon tapauksen jälkeen sain tietää hänen kuolleen.
Richardin kuoleman ja tämän hetkenä välillä aids on marssinut yli maailman. Miljoonat ovat kuolleet. Miljoonat odottavat kuolemaa.
Keväällä 2003 kävin Ugandassa. Viivyin siellä kolme viikkoa ja ja tapasin useita aidsia sairastavia. Puhuin myös heidän sukulaistensa kanssa. He kertoivat muistokirjoista, joita he kirjoittivat lapsilleen – jotta näillä olisi käsitys menneestä, kun heidän vanhempansa olivat kuolleet.
Tapasin myös Aida-nimisen tytön, joka työskenteli mangoviljelmällä. Se oli järkyttävä matka eri maailmoihin. Kuoleman ja kauhun maailma, mutta myös elämän ja eloonjäämisen maailma.”
Tällaisiin kokemuksiin pohjasi Henning Mankell vuonna 2003 julkaistun Jag dör, men minnet lever -kirjan, jonka oikeudet myymällä hän tukee työtä aidsia vastaan. Eikä hän jättänyt aihetta yhteen kirjaan. Hän käsittelee sitä myös viime vuonna Ruotsissa julkaistussa Kennedys hjärna -kirjassaan. Kirja ilmestyy suomeksi ensi vuonna.
Mankell myöntää muuttuneensa ihmisenä. Hän jopa rohkenee arvelevansa, että on parempi ihmisenä kuin aikaa ennen Afrikkaa. Kiitos kuuluu Afrikalle.
Mankell sanoo vihaavansa eriarvoisuutta yli kaiken. Afrikan vuosien oppia sekin.
– Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa edelleen. Minä haluan toimia tätä kehitystä vastaan.
Näin sanoessaan Mankell on varmaan yltynyt kritisoimaan länsimaista yhteiskuntaa entistä kiivaammin.
Ei aivan niinkään.
Demokratia Euroopassa on epävakaata ja epätasa-arvoistavaakin, mutta se on toimivaa. Siksi Mankell sanoo puolustavansa sitä tänään. Siihen hän ei ollut valmis kaksi vuosikymmentä sitten.
Wallander-efekti
Yhteiskunnallisuus on päällimmäisiä asioita Mankellin tuotannossa. Se on sitä myös hänet maailmanmaineeseen nostaneissa Wallander-rikosromaaneissa.
Rikoksista Ystad-nimisen kaupungin tienoilla kertominen on Mankellille keino kuvata näkemyksiään ruotsalaisesta yhteiskunnasta.
Mankell jatkaa rikosromaaneissaan tämän kirjallisuuden lajin pohjoismaista realismin perinnettä ja tuo niissä esiin ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmia, kuten rasismia sekä pakolaisiin ja maahanmuuttajiin kohdistuvaa muukalaisvihaa.
Pohjoismaisista rikoskirjailijoista Henning Mankell on tällä hetkellä aivan omassa luokassaan. Vaikka Amerikka on Mankellilta vielä valloittamatta, on hänen kirjojaan myyty jo hämmästyttävät määrät – 24 miljoonaa kappaletta. Saksassa hän päihittää jopa Harry Potterin myyntitilastoissa. Mankell on myös onnistunut valloittamaan ulkomaisille kirjailijoille tunnetusti vaikeat Britannian markkinat.
Mankellilla on ansionsa myös pohjoismaisen rikoskirjallisuuden nousussa. 1970-luvulla Ruotsissa puhuttiin paljon Björn Borg- ja Abba-efekteistä, niistä positiivisista psykologisista ja taloudellisista vaikutuksista, joita maailmanmenestyjillä oli ruotsalaiselle urheilulle ja musiikille. Mankellin kohdalla voidaan puhua samanlaisesta ilmiöstä. Hänellä on ansionsa siinä, että rikoskirjallisuus on noussut yhdeksi ruotsalaisen kulttuuriviennin tärkeimmistä toimialoista.
Mankellin menestyksellä on ollut vaikutuksia muillekin tahoille, jopa paikalliskulttuurin tasolle. Jo ennen vuosikymmenen vaihdetta saatiin lehdistä lukea mm. saksalaisille dekkarituristeille Ystadiin järjestetyistä opastetuista kierroksista Mankellin teosten tapahtumapaikoille. Kerrottu on myös paikallisella poliisiasemalla komisariosta nimeltä Kurt-Ingvar Wald, jonka on pitänyt tottua siihen, että dekkaripyhiinvaeltajat tulevat pyytämään häneltä nimikirjoitusta. Hänen on päätelty olevan esikuva Mankellin sankarille Kurt Wallanderille.
Parantumaton maailmanparantaja
Päähenkilönsä välityksellä Mankell selvästi purkaa aggressioitaan ruotsalaisen kansankodin synkkää puolta, kylmyyttä kohtaan. Aggressioita kirjailijassa saa aikaan huoli hyvinvointivaltion romuttumisesta ja lisääntyneestä väkivallasta ja rasismista.
Mankell liittää romaaninsa tapahtumat – rikokset varsinkin – laajempiin yhteiskunnallisiin kehyksiin. Niinpä hän näkee murhat ja ryöstöt yksilöiden suorittamina pahoina tekoina, joilla on juurensa yhteiskunnassa ja sen vääristymissä. Mankellin kirjoissa ei koskaan jäädä tapahtumien ja niiden seurausten kuvaamisen tasolle. Aina on mukana pyrkimys tarjota lukijalle mahdollisuus löytää niille myös syyt. Mankelin tavoitteena on nähdä itse – ja saada lukijansa näkemään – myös tragedioiden ja ihmiskohtaloiden taakse.
Henning Mankell ei kiellä olevansa parantumaton maailmanparantaja. Hän on sitä, vaikka katsoo, että ”harvoin yksittäisillä kirjalla on suurta poliittista vaikutusta. Sellaistakin toki tapahtuu, mutta harvoin”. Toivossa on hyvä elää, sanoisi joku tästä asenteesta.
Sen sijaan hän arvelee kirjojensa kyllä vaikuttavan yksittäisiin ihmisiin. Siksi hän onkin pitänyt tapanaan sanoa, ettei yksittäinen kulttuuriteko muuta maailmaa, mutta ei maailmaa myöskään ilman niitä voi muuttaa.
Antiikin perinteissä
Miksi sitten lähes aina sarja murhia, miksi niin synkkää ja raadollista?
Mankellin vastaus alkaa yhteiskunnan muutoksen käsittelyllä. Yhteiskunta muuttuu, murhat ja väkivalta sen mukana. Hän muistuttaa, että antiikin Kreikassahan sitä karmeata väkivaltakirjallisuutta vasta julkaistiinkin!
Sieltä, sen ajan näytelmistä Henning Mankell kertoo alunperin ammentaneensa inspiraationsa.
– Olenkin itse asiassa toiminut kaikkein pisimpään eläneellä kirjallisuuden alalla, on Mankell todennut ja kertonut lukeneensa mm. Euripidesin (n. 484 – 406 eaa.) tuotantoa.
Yhdessä tämän antiikin ajan tragedioitsijan, psykologisen elämäntarkkailijan murhenäytelmässä isä uhraa tyttärensä saadakseen laivoilleen suotuisat tuulet.
uutiskirje 
