Palasista muodostuu kokonainen elämä
60-vuotiaat kuuluvat suuriin sotien jälkeen syntyneisiin ikäpolviin ja samalla teatterin suurkuluttajaryhmään.
Odotuksessa tämän sukupolven naiset nostetaan näyttämölle, sen päähenkilöiksi. Sen sijaan, että näyttämöllä toistettaisiin keski-ikäisen naisen kliseitä vaihdevuosista, tena-vaipoista, vaikeuksista käyttää kännykkää tai oikeudesta hyvään seksiin, siellä tehdään oikeasti vaikeita tunnustuksia.
– Kysymys on henkilöistä, ei ikään liittyvistä ominaisuuksista, huomauttaa Marja Packalén.
Pirkko Saisio ja Packalén sanovat molemmat, etteivät tunnista sitä kuvaa, joka teatterissa, ja muuallakin, kuusikymppisistä naisista esitetään.
– 60-vuotias nainen ei ole vaivojensa vanki ja vain tietyistä asioista kiinnostunut.
Päinvastoin. Kun lapset ovat maailmalla, eikä perhevelvoitteita enää ole, katse kääntyy kohti maailmaa, he sanovat.
– Maailma ei supistukaan, se laajenee. Kuin katsoisi ikkunasta ulos eikä enää sisään, omaan itseen, Saisio kuvailee.
Kokemuksellinen totuus
Odotus on omalaatuinen sekoitus totta ja tarua, esitys henkilöistä nimeltä Marja Packalén ja Pirkko Saisio.
Kaikki alkoi Packalénin ja Saision keskusteluista. Esityksen ohjaaja ja käsikirjoittaja Heini Junkkaala kuunteli ensin, mutta jutut olivat niin mielenkiintoisia, että hän ryhtyi nauhoittamaan niitä. Sitten muistot ja tarinat siirtyivät paperille, peräti 600 liuskaa siitä tuli.
– Samoja tarinoita kerrottiin monta kertaa, Saisio ja Packalén huomauttavat ja nauravat.
Esitys on siis dokumentaarinen?
– Jokainen esityksen lause on peräisin heidän suustaan, sanoo Junkkaala.
Se, miten tätä dokumentaarista materiaalia käytetään, onkin toinen juttu. Näyttämö on suhteellisen totuuden maailma ja taiteen totuus on omalakisensa.
– Taide ei ole yksi yhteen elämän kanssa.
Muistojen palasista syntyy tarina, kokonaisen elämän kaari, jossa tiettyihin asioihin aina palataan. Ne virstanpylväät, joiden takia minusta tuli minä, Marja Packalénista Marja Packalén, Pirkko Saisiosta Pirkko Saisio.
Muistot eivät myöskään ole yhtä kuin totuus. Saman perheen jäsenillä voi olla samasta tapahtumasta täysin erilainen muistikuva ja se mikä toiselle on merkityksellistä, on toiselta unohtunut kokonaan.
– Kyse on kokemuksellisesta totuudesta, Junkkaala sanoo.
Elävän elämän Pirkko Saisio ja Marja Packalén esittävät näyttämöllä samannimisiä roolihenkilöitä, etäännytyskeino totuudesta sekin. Vähän niin kuin lapset leikeissään: tää menis nyt tänne, toi tekis sitä.
Poliittinen teko
Jonkinlaisena sloganina työryhmällä on ollut lainaus kirjailija Doris Lessingiltä: Mutta silloin en vielä käsittänyt, saati tiennyt, missä määrin henkilökohtainen kokemukseni oli yleinen ja yhteinen: tämän me jälkeenpäin ensiksi tajuamme, samanlaisuutemme, emme erilaisuuttamme.
Packalénin ja Saision muistot ja tarinat ovat hyvin henkilökohtaisia, uskaliaallakin tavalla. Mutta se mikä on henkilökohtaista, on myös tunnistettavaa, yli sukupolvien.
– Koen olevani työn suhteen erittäin etuoikeutettu, mutta henkilökohtaisessa elämässäni ihan tavallinen, sanoo Marja Packalén.
Ja niin yksityisestä tulee yleistä, henkilökohtaisesta poliittista.
– Minulle on poliittinen teko tuoda tämän ikäluokan henkilöt, naiset ja heidän kokemuksensa näyttämölle, sanoo Heini Junkkaala.
Naiskolmikko kiittelee sukupolvien välistä yhteistyötä.
– Itse kyllästyy omiin juttuihin ja välillä on ollut vaikea uskoa omien muistojen kiinnostavuuteen, sanoo Pirkko Saisio.
Silloin ohjaaja-käsikirjoittaja Junkkaala, joka ikänsä puolesta voisi olla Saision lapsi, on vakuuttanut niiden kantavan, että niillä on yleistä merkitystä. Hän kuvailee prosessia äärettömän mielenkiintoiseksi.
– Olen päässyt seuraamaan Suomen historian vaiheita, sodanjälkeistä optimismia ja 70-luvun poliittista kuohuntaa vanhempieni ikäluokan silmin.
Kolmikon mielestä suurin ero kuusikymppisten ja kolmikymppisten välillä on suhde työhön.
– Meillä työ on aina tullut ensin ja koko muu elämä on ollut sille alisteista. Kaukaisena kakkosena tulivat kaverit, vasta sitten perhe, Saisio kuvailee.
– Meidän mielestä on käsittämätöntä, kun tänä päivänä näytös halutaan peruuttaa, koska jonkun työryhmästä on mentävä vaimonsa synnytykseen mukaan.
Marja Packalén kertoo tarinan 1970-luvulta. Hän näytteli Turun kaupunginteatterissa, oli viimeisillään raskaana ja hyvin kipeä. Lapsi saattoi syntyä minä hetkenä hyvänsä. Edellinen yö oli kulunut kätilön hoivissa.
Ohjaaja Kalle Holmberg neuvotteli puhelimessa kätilön kanssa: Voisiko Packalén kuitenkin esiintyä, olla vaikka polvillaan tai maassa? Näytöstä kun ei millään viitsisi peruuttaa.
– Kun se on myyty Metallille.
Odotus. Ensi-ilta KOM-teatterissa 10.9. Ohjaus ja käsikirjoitus Heini Junkkaala. Rooleissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio.
lehti 