Kun vasemmistoliittoa oltiin perustamassa, halusi Reijo Käkelä nostaa uuden liikeliiton tunnukseksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon. Itse sitä vastustin ja onneksi niin ei tehtykään. Monet vasemmallakin haluavat jälleen puhua vapauden nimissä, mutta kenen vapauden. Itse haluan lähinnä vapautua tästä vapauden pakosta, jota jo lapsille syötetään.
Sitten meillä on tämä SSS-hallitus, joka voisi olla toiselta nimeltään VVT-hallitus. Sitä johtaa veljeyden kolmikko, joista yksi puhuu valinnanvapaudesta ja toinen alueellisesta tasa-arvosta vallankäytössä ja kolmas lähinnä omasta puolestaan. Siinä suhteessa hän on rehellisin kaikista.
Näiden veljien välillä on käynnissä hallituspeli, joka muistuttaa kuuluisaa vangin dilemmaa (ahdinkoa). Tässä tapauksessa pelaajia vain on kolme.
Soten viimeinen vaihe toi jo esiin, mistä tässä pelissä on kysymys: vallasta ja viekastelusta.
Sote-näytelmä oli tämän hallituspelin viimeinen vaihe. Toistaiseksi! Kumpikin jatkuu lähes entisellään. Viimeinen vaihe toi jo esiin, mistä tässä pelissä on kysymys: vallasta ja viekastelusta. Kyse on politikoinnista mieluummin kuin politiikasta.
Vangin dilemman mukaisesti kyse on kahden veljen rikoksesta eli viekastelusta, josta heitä syytetään. Valinnanvapauden ja valikoimiensa asiantuntijoiden nimiin vannova veli salaa sen, ettei ehkä itsekään usko valinnanvapauden vähentävän terveydenhuollon kustannuksia.
Lähes kahdenkymmenen itsehallinto-
alueen nimiin vannova ja neuvonantajiensa valistama veli taas ei ehkä itsekään usko niiden tarjoavan sote-järjestelmälle parasta mahdollista toiminta-alustaa tai vähennä kuluja vaan tietää, että kysymys on nimenomaan pelipuolueen valta-asemien säilyttämisestä tai jopa vahvistamisesta.
Kolmas veljistä taas ei paljasta, ettei hänellä ole oikeastaan mitään sanottavaa asiasta, kunhan vaan saa olla pelissä mukana.
Tämän hallituspelin idea on seuraava. Veljistä kaksi ensimmäistä voi luottaa siihen, että kolmas veljistä ei anna heitä missään tapauksessa ilmi, koska haluaa pysyä pelissä mukana hinnalla millä hyvänsä. Tätä he kutsuvat luottamukseksi. Jos kumpikaan näistä kahdesta veljestä ei anna toista ilmi, niin kumpikin voi jatkaa epävarmaa ja epäsopuisaa hallituspeliään.
Jos taas jompikumpi veljistä antaa toisen ilmi tämän vaietessa, niin hän saa ehdottoman yliotteen pelistä ja voi halutessaan jopa vaihtaa sen osanottajia. Jos kumpikin näistä veljistä antaa toisen ilmi, niin kumpikin joutuu luovuttamaan pelin ja uutta peliä alkaa vetää vahvin siihen asti pelin ulkopuolella ollut haastaja.
Nyt tiedämme, kuinka tässä pelissä ja tarkemmin sanottuna tässä sote-vaiheessa kävi: veljeys voitti, kaikki pysyivät vaiti, ja siten he kaikki jatkavat pelissä mukana. Mutta voittiko keskinäinen luottamus ja voittiko Suomi ja sen kansalaiset jää nähtäväksi? Sitäkin voi epäillä monesta syystä.
Mutta asia on mutkikas. Ulkopuoliset haastajat jäävät joka tapauksessa toistaiseksi pelin ulkopuolelle ja joutuvat tyytymään sivustakatsojan rooliin, missä he voivat vaatia ja ovat jo vaatineetkin, että nyt pelaajien tulisi oikeasti paljastaa korttinsa. Mutta sitähän ne eivät tee, sillä tämä epävarma ja epäsopuisa peli ja politikointi tuntuvat vain jatkuvan ennallaan, ellei siihen puututa.
Soten varsinainen työstäminen alkaa vasta nyt ja muuttuu entistä teknisemmäksi, mikä osaltaan voi peittää suurelta yleisöltä eli sen varsinaisilta osallisilta sen, mistä siinä on viime kädessä kysymys: rahasta ja sen jaosta. Tällä hetkellä soten rahoitus ja rahoitusmalli ovat vielä aivan auki, joten lopputulokseen on vaikea vielä ottaa kantaa. Emme tiedä keneltä ja miten tarvittava raha kerätään, miten ja minne se jaetaan, kuka ja miten sen käytöstä päättää, mihin ja miten sitä voidaan käyttää.
On totta, että Suomen nykyinen sote-järjestelmä on eriarvoinen ja vaatii uudistamista. On totta, että valinnanvapauden ja kilpailun lisääminen voi parantaa perusterveydenhuollon saatavuutta, mutta entä vaikuttavuutta? Peliveljien suulla annetaan lupauksia, joita on vaikea pitää.
Valinnanvapaus ei voi tarkoittaa sitä, että yksittäinen asiakas voi jatkossa noin vain valita sote-palvelujensa tuottajan tarpeidensa tai halujensa mukaan. Vaikka valinnanvapaus ja kilpailu kuuluisivat periaatteessa yhteen, niin miten se toteutetaan milloinkin käytännössä? Ja johtaako tämä automaattisesti kustannussäästöihin lisäämällä palvelutuotannon tehokkuutta tai jopa laatua?
Voidaanko luottaa siihen, että poliittisilla päätöksillä ja hallinnollisella ohjauksella voidaan tai halutaan luoda sellaiset palvelumarkkinat, jotka ovat yhtäläisesti ja yhdenvertaisesti kaikkien saavutettavissa? Voidaanko luottaa siihen, että valinnanvapauden lisäämisen seurauksena nimenomaan pienet, naisvaltaiset palveluyrittäjät tulevat menestymään kilpailussa?
Eikö ole vaarana, että valinnanvapauden lisääminen perusterveydenhuollossa lisää kustannuksia, joiden leikkaamiseksi erikoisterveydenhuoltoon pääseminen tulee entistä vaikeammaksi ja valikoivammaksi? Johtaako tämä sairausvakuutuksen yksityistymiseen? Entäpä sitten sosiaalitoimen rooli sote-uudistuksessa? Mitä sille tapahtuu?
Niin monet sote-uudistukseen liittyvät vakavat kysymykset ovat auki, että aikaisemman kaltaisiin hallituspeleihin ei ole enää varaa. Politikoinnista on siirryttävä politiikkaan, missä näitä vaikeita asioita käsitellään ja niistä keskustellaan julkisesti ja avoimesti. Tämän voisi aloittaa eduskunnasta, joka on nimensä mukaisesti keskustelun paikka, parlamentti.
Kirjoittaja on politiikan tutkija.
uutiskirje 
