Aikuisikäni parhainta terveydenhoitoa olen saanut pienessä Heinäveden kunnassa, jossa asuin vuosina 1979–1986. Väkimäärä oli vähäinen, noin 2 700 asukasta, mutta sote-palvelu oli monipuolista ja moitteetonta. Omassa terveyskeskuksessa toimi kolme lääkäriä, ja kunnallinen hammashoito oli tarjolla kaikille. Neuvolassa minua palveltiin tosi hienosti sekä ennen että jälkeen kuopuksen syntymän. Synnytyssairaala oli kolmen vartin ajomatkan päässä Varkaudessa. Jos oli vaativan erikoissairaanhoidon tarve, sitä löytyi tunnin matkan päästä Joensuusta.
Lääkärit eivät vähän väliä vaihtuneet, ja niinpä he tulivatkin kuntalaisille perin tutuiksi, ihmisiksi, joille saattoi vapautuneesti kertoa ongelmansa ja joihin saattoi luottaa kuin ystävään. Moni pikkuprobleema selvitettiin puhelinsoitollakin, sillä lääkärit ja hoitajat tietysti tunsivat tuttujen potilaidensa terveyshistorian. Lääkäriin pääsi mutkattomasti, vaikka kesäaikaan mökkiasukkaiden ja turistien takia saattoikin olla ruuhkaa. Kanssakäyminen oli rentoa. Tiukan paikan tullen lääkärin sopi huutaakin. Eräänä kesänä juhannuksen alla oli odotustila tupaten täynnä monenlaista pikkuvaivojen valittajaa samaan aikaan, kun oli vaikeampiakin tapauksia hoidettavaksi. Lopulta uupunut, temperamenttinen lääkäri poltti proppunsa, avasi ovensa ja huusi: ”Ja nyt kaikki näppylännäyttäjät helvettiin!”
Akupunktiohoitoakin terveyskeskuksessa annettiin, jopa silloin, kun paikkakunnan naisten keskuudessa levisi villitys laihduttaa akupunktiolla liiat kilonsa. Akupunktionasta painettiin korvalehden taakse tiettyyn kohtaan, jossa sen oli määrä säädellä ruokahalua. Nastat tietysti putoilivat tavan takaa, ja lääkärit naureskelivat, miten nastan voisi ”kotkata” korvalehteen kuin naulan. Usko korvanastan tehoon hiipui yhtä äkkiä kuin oli virinnytkin, joten kotkauskonstia ei tarvittu.
Lopulta uupunut, temperamenttinen lääkäri poltti proppunsa, avasi ovensa ja huusi: ”Ja nyt kaikki näppylännäyttäjät helvettiin!”
Monesti olen miettinyt, miten olisi käynyt sinä kesänä, kun Pentti Saarikoski sai meillä kohtalokkaan sairauskohtauksen, jos ei olisi heti ollut tavoitettavissa luotettavaa lääkäriystävää. Hänet herätettiin viideltä aamulla, hän oivalsi heti, mistä on kysymys, antoi ohjeet ja tilasi ambulanssin, joka oli pihalla muutamassa minuutissa. Olisiko Pentti ilman häntä kuollut käsiimme?
Olen seurannut kasvavalla kauhulla yhä merkillisempiä piirteitä saavaa sote-prosessia. Potilaan, tavallisen kansalaisen hyvinvointi tuntuu olevan tärkeä vain propagandassa. Tärkeitä ovat valta ja raha. Niin päätökset kuin itse toiminta keskittyvät yhä harvemmille ja suuremmille alueille ja yksiköille. 90-luvun laman aikana alkanut keskittäminen ei osoita mitään suunnanmuutoksen merkkejä. Lapin naiset matkustavat jo satojen kilometrien päähän synnyttämään, ja taksivauvat lisääntyvät muuallakin maassa sitä mukaa, kun pienet aluesairaalat menettävät synnytysosastonsa ja lopulta koko toimintansa. Ne jotka tuntevat työn, potilaat ja käytännön tosiasiat, panevat hanttiin. Mutta turha on kapinansa, kun päätökset tehdään siellä, missä tunnetaan vain raha ja talousluvut.
Pitäisi vissiin pakottaa nuo talousherrat muutamaan synnytykseen avustajiksi, niin oppisivat jotain tosielämästä. Pakollinen palkaton työharjoittelu muissakin sote-alan laitoksissa tekisi monille hyvää.
Toki terveydenhoito kehittyy, koneet ja laitteet lisääntyvät, teknologia käy yhä sofistikoidummaksi. Yhä vaikeampia sairauksia pystytään parantamaan, yhä vaativampia leikkauksia tekemään, ihmishenkiä pelastamaan. Lääketehtaat syytävät uusia lääkkeitä liukuhihnalla. Tutkimus toimii, sillä se on hyvä bisnes. Lääkärien ja hoitajien koulutus on varmasti erinomaista. Mutta samalla on näkyvissä, että niillä jotka tekevät työn, on yhä vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten terveydenhoitoa kehitetään. Lausunnonantajiksi lakia laadittaessa he ja heidän järjestönsä kelpaavat, mutta todellinen valta on aivan muissa käsissä. Lausuntojen painoarvo on lainsäädäntötyössä ylipäätään köykäinen. Tämä tiedetään muun muassa kulttuurissa, toteaa nimim. ”Paljon lausunut”.
Hallitus ilmoittaa haluavansa purkaa normeja ja byrokratiaa. Miten tämä aikomus sopii yhteen sen kanssa, että yksiköt ja alueet suurenevat ja päätösvalta etääntyy yhä kauemmas päätöksenteon kohteista? Mitä suurempi yksikkö, sitä enemmän kaikenlaisia alarakenteita, ja sitä enemmän byrokratiaa rakennelman joka askelmalla. Mitä suurempi yksikkö, sitä enemmän siltä kuluu energiaa ja resursseja itsensä kasassa pitämiseen. Tehokkuuden ja tuottavuuden nimissä keskitetään ja vähennetään väkeä suoritustasolta, mutta hallintotaso kasvaa. Mitä tällä menetelmällä ihan oikeasti tapahtuu? Poliitikkojen huolestuneista puheista ja huolestuttavista suunnitelmista päätellen ei ainakaan sitä, mitä odotettiin.
Maamme on kuulemma pahemmassa jamassa kuin ikinä. Jaa. Tiettävästi oltiin aika pahassa jamassa myös sodan jälkeen, kun maa oli raunioina, 400 000 evakkoa asutettavana, invalideja kymmenin tuhansin ja päällä raskaat sotavelat voittajalle. Hätätilanteesta huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – ymmärrettiin, että nimenomaan kansa on saatava jaloilleen, pysymään työkykyisenä, jotta työt ja lapset tulisivat tehdyiksi. Säädettiin asutuslait, löydettiin elinpaikat evakoille, pystyttiin saamaan pakolaislapset takaisin Ruotsista, rakentamaan poltettu Lappi, hoitamaan sotainvalidit. Luotiin lapsilisäjärjestelmä, ja rakennettiin kouluja joka niemen notkoon ja saarelmaan. Maksettiin sotavelat, jopa hiukan etuajassa.
Syntyi lopulta hyvinvointivaltio, jota maailman rikkaimpiin valtioihin kuuluvalla Suomella ei kuulemma enää ole varaa ylläpitää.
Mikä mättää? Mitä kansa meinaa, kun ei parane, työllisty, menesty? Olisiko kansa vihdoinkin vaihdettava?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
