Osallistuin ennen joulua muutaman kansanedustajan kanssa Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämälle ”luokkaretkelle laitakaupungille”. Vierailimme kaikkein heikoimmassa asemassa olevien helsinkiläisten luona ja tutustuimme heille tarjolla oleviin palveluihin. Välittääkö heistä kukaan?
Ensimmäinen kohde oli päihteidenkäyttäjien korvaushoitoyksikkö Munkkisaaressa. Asiakkaiden tarinat kertoivat risaisesta elämästä: ”En olisi hengissä ilman tätä paikkaa”, totesi keski-ikäinen nainen. Hän kertoi syntyneensä vankilaan, päihdeäidin lapseksi. Päihteet, rikokset ja vankila olivat aina kuuluneet elämään. Päivittäiset käynnit palvelukeskuksessa, korvaushoidot ja oma asunto olivat tuoneet elämää raiteilleen. Eniten hän iloitsi jo aikuisesta lapsestaan, joka oli juuri saanut vakituisen työpaikan.
Sitten kävimme helsinkiläisessä metsässä, missä tapasimme kolme itäisestä Euroopasta tullutta nuorta romanimiestä.
Jossain vaiheessa suunta elämälle katosi.
Hyisessä sateessa ja tuulessa miesten asuntona toimi pressuista kyhätty maja. Saniteettitiloista tai keittiöstä ei tietoakaan. Miehille oli kotimaassa luvattu parempi tulevaisuus maailmalla ja vailla kielitaitoa heidät oli houkuteltu kylmään Pohjolaan. Kotona odottivat perheet, yhdellä vaimo ja kaksi lasta, toisella äiti. Päiväkeskus Hirundo tarjoaa heille mahdollisuuden peseytymiseen, pyykkäämiseen ja rauhalliset tilat omien eväiden syömiseen.
Metsästä matka jatkui Itäkeskukseen päihteidenkäyttäjien palvelukeskus Stooriin ja Salliin. Matalan kynnyksen paikassa työtä ei tehdä autettavien ihmisten puolesta vaan heidän kanssaan. Stoorissa voi pyykätä, peseytyä, lukea lehdet ja levätä. Myös lääkäriin pääsee ja työntekijät auttavat palveluihin hakeutumisessa.
Lopuksi vierailimme Herttoniemessä nuorten palvelukeskus Vamoksessa, joka pyrkii estämään nuorten syrjäytymistä. Kaikilla kyse ei ole palveluiden puutteesta, vaan siitä, ettei kukaan aidosti keskity luukulta toiselle pompoteltavaan nuoreen.
Kaksi nuorta kertoi tarinansa meille. Oli koulukiusaamista, kunnianhimoa, kiitettäviä numeroita ja pohjaton väsymys. Jossain vaiheessa suunta elämälle katosi. Vamoksessa näkyi toivon kipinä: jokaisella pieni välähdys siitä, mitä sitten tekisi, kun taas pystyy ja kykenee.
Luokkaretki laitakaupungille avasi silmiä ja antoi toivoa – vielä joku välittää. Usein ajattelen tuota päivää ja erityisesti romanien metsämajaa. On anteeksiantamatonta, että Suomessa joku joutuu yöpymään pimeässä, kylmässä metsässä.
Toivon todella, että nuo nuoret miehet saivat lämpimän yösijan, kun pakkanen painui lähelle 30 astetta.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja.
uutiskirje 