Tapio Koivukarin (s. 1959) uutuusromaani Unissasaarnaaja (Johnny Kniga 2015) palkittiin maineikkaalla Runeberg-palkinnolla Porvoossa Runebergin päivänä perjantaina.
“Koivukari on mestarillinen pienen ihmisen elämän kuvaaja. Koivukari houkuttaa lukijansa henkilöhahmojensa nahkoihin mehevällä suomen kielellään, jossa mausteena vivahtaa länsisuomalainen murre. Volter Kilven ja Hj. Nortamon perinnön tuntevan Koivukarin romaani on sekä vakava ja täyteläinen sodanjälkeisen epookin kuvaus että humoristinen ja terävä kansankuvaus”, raati perustele valintaansa.
Koivukari on teologian maisteri koulutukseltaan. Kirjailijan työssään hän pyrkii kuvaamaan ihmisiä ja ymmärtämään heidän motiivejaan silloinkin, kun he tekevät pahoja tekoja.
– Kirjailijana haluan kertoa tarinoita, joita ei ole ennen kerrottu, puhua niiden puolesta, joita ei ole kuunneltu. Tämän vuoksi nostan mielelläni vaikeita ja vaiettuja asioita esiin. Minusta on joskus sanottu, että olen pienen ihmisen puolella, en kiistä sitä.
Sodan varjoista
Unissasaarnaaja on kolmas osa Koivukarin sodan varjoista kertovaa kokonaisuutta. Meren yli – kiven sisään -romaani kuvaa inkeriläisten pakoa Stalinin vainoilta ja Käpykaartilaiset avaa Kodisjoen ja Laitilan metsiin sodan raakuutta paenneiden miesten karua todellisuutta.
– Olen sitä ikäpolvea, jonka vanhemmat olivat kokeneet sodan. Äitini oli evakko ja isäni oli ollut nuorena poikana rintamalla. Myöhemmin tajusin, miten sodan kokemukset ovat vaikuttaneet heihin ja sitä kautta minuunkin. Aiheet liittyvät temaattisesti toisiinsa, sillä kyse on vaietuista ja hävetyistä sodan sivuvaikutuksista.
Koivukarin mukaan suomalaisilla oli suuri onni purkaa sodan traumoja työntekoon. Suomihan jälleenrakennettiin aika hyvään kuntoon silloin. Jotkut yrittivät panna maailmaa paikoilleen uskonnollisessa yhteydessä, toiset löysivät oikeudenmukaisuuden aatteen ja toiveen rauhasta. Varmasti monet myös ryyppäsivät enemmän ja vähemmän sotareissuaan unohduksiin.
Hulluutta ja ulkopuolisuutta
Hulluutta ja ulkopuolisuutta pohtivassa Unissasaarnaajassa Koivukari kuvaa sodan jälkeistä henkistä lohdun tarvetta. Kirja pureutuu jatkosodan aiheuttamiin traumoihin länsisuomalaisen Nihtamon syrjäisessä kylässä asuvan 13-vuotiaan unissasaarnaaja-tytön tarinan myötä.
– Ulkopuolisuus on myös näkijän, hengellisen johtajan ja jopa taiteilijan osa. He ovat osa yhteisöään ja samalla ulkopuolisia.
Kirjan Tuulikki-tyttö intoutuu näyn omaisesti pitämään väkevää herätyssaarnaa kotiväelleen. Ei aikaakaan, kun pieneen rintamamiestaloon saapuu kuulijoita kuorma-autojen lavat täytenään. On vuosi 1949, jolloin Suomi rämpi pienin askelin pois sodan koettelemuksista.
Suomessa oli usein herätysliikkeiden liepeillä talonpoikaista unissasaarnaamista ainakin 1700-luvulta alkaen, tapauksia lienee ollut satoja. Viimeinen unissaarnaamisen aalto oli 1940 – 50 -lukujen vaihteessa.
– Uskon, että monet herkät ihmiset ja näkyjen näkijät ovat alkujaan aitoja, mutta kun heitä pyydetään näkemään ja ennustamaan tilauksesta, alkaa väkisin yrittäminen ja vaarana on manipulointi ja erilaisen bisneksen teko. Ilmiö voi olla alkujaan aito, mutta bisneksen vaara on olemassa.
Tuntuu 1930-luvulta
Unissasaarnaaja heijastelee myös meidän aikamme ilmapiiriä ja tapahtumia.
– Nyt eletään taas yhteiskunnallisen eriarvoistumisen ja suuren epävarmuuden aikaa. Luottamus vallanpitäjiin horjuu, propaganda ja huhut rehottavat. Tuntuu siltä kuin 1930-luku olisi tullut takaisin.
Tapio Koivukarin mielestä taiteen tehtävä on ehdottomasti käsitellä myös yhteisiä kokemuksia, esimerkiksi sotiemme traumoja.
– Luulen, että taiteen kautta tapahtuva työstäminen voi parhaimmillaan johtaa oivalluksiin ja uuteen eheytymiseen. Tässähän on selvä linja: ensin kirjoissa ja myöhemmin elokuvissa käytiin läpi upseerien ja joukkojen kokemuksia, sitten yksilöiden. Väinö Linna oli ensimmäinen, joka antoi suomalaisille rintamasotilaille äänen. Samalla nostettiin esiin sankaritarinoita ja kerrottiin esimerkiksi kaukopartiomiehistä aivan riittävissä määrin. Viime aikoina on tullut esiin toisenlaisiakin, vaietuista näkökulmista kuvattuja sotakertomuksia ja elokuvia. Sodan varjot -sarjani liittyy tähän toisenlaisten sotakertomusten joukkoon.
Sivistys on hengenviljelyä
– Kirjallisuus osaltaan auttaa meitä ymmärtämään tätä, elämäksi kutsuttua arvoitusta. Sanataide vaikuttaa tehokkaimmin – sen mitä vaikuttaa – rivien välistä eikä suoraan julistamalla. Osana yhteistä muistiamme kaunokirjallisuus tuo lihaa luitten ympärille, antaa elämyksen ja samaistumisen mahdollisuuden tunnettujen historiallisten vaiheiden ympärille. Se voi osaltaan tehdä historiaa eläväksi.
Koivukari muistuttaa, että Suomessa on pitkään tuettu kulttuuria ja taidetta.
– Tämä on mahdollistanut minun ja monen muun päätoimisen työskentelyn taiteenharjoittajana. Nyt tätä on ruvettu kyseenalaistamaan. Kulttuuri ja taide ovat osa laajempaa sivistystä, joka puolestaan on hengenviljelyä, ja sen tarkoituksena on eri tavoin pyrkiä todellisuuden ymmärtämiseen. Se on jo itsessään arvokasta ja päämäärä sinänsä. Nykyään kaikki pyritään perustelemaan taloudellisen hyödyn kautta, Koivukari tuohtuneena toteaa.
– Yksinkertaistaen: Me myymme paperia (tai tietokonepelejä tai jotain muuta) vaikkapa Ranskaan voidaksemme viljellä sivistystä täällä Pohjan perillä. Eikä niin päin, että me teeskentelemme sivistynyttä voidaksemme myydä paperia Ranskaan.
uutiskirje 