Globalisaatio on monelle pelkkä kirosana. Syy tähän on selvä: se on usein vain talouteen liitetty käsite, ja sitä kautta ollaankin jo ahneessa kapitalismissa, riistossa ja veroparatiiseissa.
Globalisaatio on merkinnyt kansallisten rajojen hämärtymistä. Tämäkin liittyy yleensä rahan liikkeisiin. Globalisaatio saa kouriintuntuvimmat ilmenemismuotonsa ihmisten arjessa: vaikkapa sähköverkkoyhtiö Carunasta, joka ironisesti on saanut nimensä Karunan kunnasta, missä perustettiin Lounais-Suomen Sähkö. Nykyään ei ole Karunan kuntaakaan.
Karunassa asuu edelleen noin 1 200 ihmistä, ja suurin osa heistä tuntee varmaankin kotiseuturakkautta. Osa heistä ei ole kuullutkaan First State Investmentsistä ja Borealis Infrastructuresista, kansainvälisistä pääomasijoittajista, jotka omistavat 80 prosenttia Carunan omistavasta Suomi Power Networksista.
Rahalla ei ole kotimaata, mutta kotiseuturakkautta sitäkin enemmän. Raha rakastaa eksoottisia paikkoja kuten Jersey, Guernsey, Caymansaaret ja Brittiläiset Neitsytsaaret. Niilläkin on väkilukunsa, mutta paljon merkittävämpi luku on niiden taloussalailun indeksiluku (FCI), joka esimerkiksi Caymansaarilla on miltei sama kuin Karunan väkiluku: 1 233,5. Se on yksi maailman korkeimmista.
Globalisaatio on kuitenkin muutakin kuin rahan verkottumista. Se on myös kulttuurin verkottumista. Se on esimerkiksi sitä, että 1980-luvun alussa tiesin Jamaikan pääkaupungista Kingstonista paljon enemmän kuin Karunasta tai ylipäänsä koko Lounais-Suomesta, joka ei merkinnyt minulle mitään. Kuuntelin nimittäin intohimoisesti pelkkää reggaeta vuosikausia.
Opiskelin arabiaa 1970–80-lukujen vaihteessa ja poliittisesti valveutuneena ihmisenä tiesin Länsi-Saharastakin enemmän kuin Lounais-Suomesta. Sen pääkaupunki El Aaiún oli yksi niistä paikoista, minne olisin halunnut matkustaa.
Silloin Länsi-Saharasta, jota nykyään nimitetään toisinaan ”viimeiseksi siirtomaaksi”, ei juuri kukaan suomalainen tiennyt juuri yhtään mitään. Eikä oikein tiedä nykyäänkään, koska kansainvälinen media ei ole kovin kiinnostunut sahraweiksi itseään nimittävien ihmisten kotimaasta, Marokon miehittämästä Espanjan entisestä siirtomaasta, jonka asukkaat ovat yrittäneet saada maalleen kansainvälistä tunnustusta jo kymmenien vuosien ajan. Vuonna 1973 alueelle perustettiin kansallinen vapautusrintama Polisario.
Syy Marokon haluun olla luopumatta alueesta on tietenkin taloudellinen: siellä on kalaa ja ennen kaikkea Afrikan toiseksi suurimmat fosfaattivarat. Siksi siellä on Marokon rakentamien hiekkavallien kupeessa myös maailman suurin yhtenäinen miinakenttä.
Kaiken tämän saa tietää, jos vierailee Suomen valokuvataiteen museossa. Toista kertaa käyntiin pyörähtänyt Poliittisen valokuvan festivaali (PVF) pitää sisällään nimittäin kokonaisen huoneen, jossa valokuvataiteilija Sanni Seppo ja hänen tyttärensä, Moskovassa journalismia opiskeleva Kerttu Matinpuro, kertovat meille Länsi-Saharan tilanteesta ja sen ihmisistä sekä videoin että valokuvin. He ovat seuranneet pitkään Länsi-Saharan tilannetta ja työskentelivät Algerian aavikolla sijaitsevassa pakolaisleirissä, ”Paholaisen puutarhassa” kevään 2015.
Se, että he matkustivat sinne ja kertovat meille kanssaihmistemme usein lohduttomasta arjesta, on myös globalisaatiota. Globalisaatiota ajatuksena yhteisestä maailmasta, josta meidän tulee olla tietoisia.
PVF:n tämänvuotinen teema on Kotimaa. Kuten ohjelmalehtisessäkin todetaan, nimi on ambivalentti. Sanat koti ja maa herättävät yleensä pelkästään positiivisia mielleyhtymiä, mutta kotimaa vie meidät jo vaikeammille
alueille ja kurottaa kohti nationalismia, joka pahimmillaan on yksi aikamme suurista vitsauksista – rahan liikkeiden lisäksi.
Lähestyn asiaa empiirisesti ja henkilökohtaisesti. Nuorena opiskelijana olin innoissani PLO:n ja Polisarion toiminnasta. Nyttemmin olen tietoinen myös niistä kääntöpuolista, joita esimerkiksi PLO:lla on ollut toiminnassaan. Kuten festivaalia innoittanut Leo
Tolstoi totesi jo vuonna 1901: ”Kansallisajattelun ohjaamina ihmiset syyllistyvät järkensä ja omatuntonsa vastaisiin tekoihin, mutta pitävät niitä moraalisesti oikeutettuina ja jaloina.”
Tätä teemaa ja sen moninaisia ja usein varsin ristiriitaisia tarinoita tuottavia ilmenemistapoja PVF tutkailee varsin monipuolisesti. Valokuvaajat ovat myös yleensä sitoutuneet aiheisiinsa ja viettävät pitkiä aikoja kuvaamiensa ihmisten kanssa.
Esimerkiksi Laura Böök on kuvannut yli kaksi vuotta Pudasjärvellä asuvia kongolaistaustaisia ihmisiä. Lontoossa asuva venäläistaustainen Maria Gruzdeva on puolestaan kiertänyt laajan Venäjän rajoja. Hän on kuvannut sitä, miten maan laidoilla alueita merkitään ja rajataan kulttuurisin symbolein ja rakennetaan kollektiivista identiteettiä.
Albaniasta väkivaltaisia mellakoita Italiaan paennut Adrian Paci on kuvannut Albaniasta Italiaan muuttaneiden ihmisten vanhoja kotipaikkoja ja maalannut niistä taustafondit kuvaamilleen ihmisille, jotka näin seisovat sen edessä, minkä ovat taakseen jättäneet. Tässä vain muutamia esimerkkejä.
Näyttelykokonaisuus on mittava, eikä joukossa ole yhtään hutia. PVF on jälleen huikea todiste valokuvan voimasta. Syykin on selvä: kohteena on aina jossain muodossa se niin sanottu tavallinen ihminen omine tunteineen ja identiteettikriiseineen nationalismin ja globalisaation puristuksissa. Niitä tunteita me kaikki väistämättä koemme ja olemme siten yhtä.
Poliittisen valokuvan festivaali, Suomen valokuvataiteen museo ja Galleria Kontupiste, Helsinki 30.4. saakka, sekä Stoa, Helsinki 24.4. saakka.
uutiskirje 
