”Runossa sykkii valo”

Kuva, musiikki, draama, proosa ja stand up ovat planeettoja tässä kosmoksessa. Niiden kautta Anja Erämaja kirjoittaa ja tutkii runoa.

– Runo on se, joka kärventää, josta ei saa otetta. Runo pakenee itseään. Se pakenee määritelmiä. Runossa sykkii joku oma valo.

Noita ”planeettojaan” Erämaja lähes pyytelee anteeksi.

– Jokaisella pitäisi kai olla joku yksiselitteinen ammatti. Mikä on tämmöinen poikkihörhöilijä? hän kysyy, tosin melko lempeästi ja muistuttaa, että jotkut tulevaisuudentutkijatkin sanovat, että poikittaisliike on hyväksi.

– Että voihan se olla hyväkin asia, kun löydän itseni aina sieltä välimaastosta, sanoo Erämaja, joka määrittelee itsensä kroonistuneita ruuhkavuosiaan eläväksi kahden teinin äidiksi.

Hieno palkinto

Erämajalle myönnettiin äskettäin Ylen Tanssiva karhu -palkinto hänen uusimmasta runoteoksestaan Ehkä liioittelen vähän. Raati kiitteli runoilijaa lämpimästä ja absurdista pidäkkeettömyydestä.

– Hieno palkinto. En olisi uskonut itse sitä saavani. Ja hienoa, että Yleisradio pitää runoutta merkityksellisenä ja tärkeänä, Erämaja sanoo.

Hän puhuu omasta tulokulmastaan.

– Että siellä jossain on ne oikeat alojensa asiantuntijat. Mutta yritän vilpittömästi tehdä parhaani. Ehkä runoissani on viestintää, joka aukeaa ulospäin, Erämaja jatkaa. Hän sanoo, että tärkeää on myös se, miltä runo kuulostaa puheessa, sen suuhun sopivuus.

Impulssit omasta elämästä

Erämaja kertoo, että hän saa sytykkeitä runoihinsa omista tunteista ja havainnoista. Kun impulssi on tullut, katsotaan, mihin se vie.

– Sitten tulee työstäminen, ja jossain vaiheessa runo – toivottavasti – löytää hahmonsa. Tämä kaikki tapahtuu melko vaistonvaraisesti.

Erämaja sanoo, että ehkä hän siis enemmänkin etsii itseään ja sitä, löytyisikö kirjoittamiseen ”isäntäote”.

– Yksi motivaattori on se, että me olemme lopulta aika samanlaisia. Jossain on joku, jota mietityttää, koskettaa ja liikuttaa sama asia.

Runoudessa kielen taso on tärkeä. Erämajalle runous on kielen leikkikenttä. Notkeutensa vuoksi juuri runolla on hänen mielestään helppo kokeilla. Leikin ja kokeilun kautta kieli pysyy tuoreena ja hereillä.

Muitakin tehtäviä runoudella on. Erämajalle yksi sellainen on yritys saattaa epämääräiset tunteet johonkin hahmoon ja muotoon.

– Ja jotenkin yrittää sitäkin – kun käsi ei yllä eikä jalat kanna – että saisi runon kautta yhteyden muihin. Että samassa veneessä ollaan.

Arvokkuus vai tunteet

Maailma repii ihmisiä moneen suuntaan. Taiteilijan tehtävä on Erämajan mukaan vetää asioita yhteen.

– Piehtaroin täällä elämän peruskysymysten äärellä, niitä nimittää rakkauden kaipuu ja kuoleman pelko. Usein riivaava kysymys on se, miten tätä elämää pitäisi elää.

Ylen palkintoraati totesi Erämajan runoista, että vain harvoin rakastumisen tilaa puetaan näin havainnollisiksi säkeiksi. ”Ehkä liioittelen vähän tavoittaa ne sinkoilevat mielenliikkeet, jotka myllertävät jokaisen ihmisen mielessä, kun päätön hullaantuminen ottaa hänestä vallan.”

Erämajan teos on raadin mukaan merkkipaalu sille hurmiolle, joka saattaa lopulta olla merkittävin kaikista meitä liikuttavista voimista. Teoksen keskeisenä viestinä on, että vaikka ihmisen arvokkuus häviää kamppailun tunteillemme, se on elämän kokonaisuudessa suuri voitto. Meitä ohjaa järjen sijaan sydän: vain korventavat tunteet antavat elämälle pohjamudista taivaaseen kohoavan syvyyden.

Kaikki alkoi laulunsanoista

Anja Erämajan tie runouteen on kulkenut laulunsanojen kautta. Niitä miettimällä hän kertoo viihdyttäneensä itseään jo nuorena Merimaskun peruna- ja hernepelloilla. Hän myös sävelsi itse laulut.

1990-luvulla Erämaja opiskeli valokuvausta. Kuvallisen ajattelun rinnalle kiilasi kuitenkin ääni. Kiinnostuksen kääntyminen ääneen tuntuu Erämajasta yhäkin kummalliselta.

– En ollut ajatellut laulamista omalle osalleni. Mutta ihmisäänen ihmeet ja toisaalta sen luonnonmukaisuus, yksinkertaisuus, vetivät puoleensa.

Erämaja on esittänyt omia runojaan jo pitkään monenlaisissa kokoonpanoissa. Yksin, säestyksellä ja Laulavat kahvinkeittäjät- ja Mehumaija -yhtyeissä. Tallenteena lauluja löytyy muun muassa Kuuluuko tämä teille -levyltä, joka on vuodelta 2010. Kyseessä on säveltäjä Petra Lampisen kanssa työstetty äänikirjan ja äänilevyn välimuoto, joka pohjautuu Erämajan samannimiseen proosarunokokoelmaan.

– Esittävässä runossa sanat on vain yksi osa, hän korostaa ja jatkaa, että tärkeää on se, miten energia virtaa ja mitä kaikkea jännittävää sellaisessa hetkessä voi tapahtua.

Asettunut mutta liikkeessä

Ehkä on lukijoiden ja kuulijoiden onni, ettei Erämaja ole liiaksi tiukentanut suitsia vaan antaa mennä ja tasapainoilee.

Lopputuloksena siitä on muun muassa palkittu runoteos, se ”mihin kirja halusi asettua”.

– Jonkinlainen häkkihän se kirja on, siellä ne tekstit räpistelee. Asettunut mutta liikkeessä.

Erämajan mielestä paikallaan ja liikkeessä oleminen näkyy Ehkä vähän liioittelen -kirjassa monellakin tapaa. Myös visuaalisena yrityksenä pitää sisältöä kasassa.

– Ja sitten kuitenkin aina elämä kaataa. Kuten elämä tekee. Yritetään pitää järjestystä ja sitten taas kaaos ottaa vallan.

Runo stand up

Anja Erämaja ei selvästikään ole paikoilleen jäävää tyyppiä. Tekemisen muoto muuttuu kaiken aikaa. Uutena suuntana ovat esimerkiksi näytelmätekstit.

– Monologia on nyt väännetty kymmenen vuotta. Nyt voisi olla dialogin aika, hän sanoo.

Palkitusta runoteoksesta löytyy myös stand upia.

– Ensin kirjoitin juttuni, sitten kävin keikalla, litteroin nauhoitetun tekstin, työstin ja karsin. Se, mitä jäi jäljelle, on kirjassa, runon ja stand upin risteytys.

Stand up on Erämajan mukaan herkkää ja julmaa, mutta palkitsevaa, jos sattuu toimimaan.

– Siinäkin on se yksinkertaisuus, joka minua kiehtoo. Ihminen ja mikki, ei muuta.