Loppukesästä Suomeenkin rantautui puhe ”totuuden jälkeisestä” politiikasta ja aikakaudesta. Elokuun alkupuolella lähetystöneuvos Petri Hakkarainen kantoi Helsingin Sanomien kolumnissaan huolta ”totuuden jälkeisestä politiikasta” – jossa tosiasiat ja perustellut näkemykset ”jäävät huhujen, salaliittoteorioiden ja suoranaisten valheiden jalkoihin”. Hän kytki ilmiön tieteen laiminlyömiseen. Elokuun lopussa lehden pääkirjoituksessa toimittaja Ville Similä totesi maailman siirtyneen ”totuuden jälkeiseen aikaan”: valehtelua ei edes paheksuta.
Tämän jälkeen lukemattomat kolumnistit ja bloggaajat ovat esittänyt oman muunnelmansa teemasta.
”Olemmeko siis jo joutuneet totuuden jälkeiselle aikakaudelle, varsinkin totuudenjälkeiseen politiikkaan”, pohdiskeli myös Helsingin yliopiston rehtori Jukka Kola lukuvuoden avajaispuheessaan.
Totuudelle kintaalla viittaaville populisteille ja pinnalliselle medialle on noussut vastavoimia.
”Totuuden jälkeisellä politiikalla” viitataan sellaiseen poliittiseen kulttuuriin, joka pyrkii vetoamaan tunteisiin eikä kunnioita tosiasioista; jotain väitettä toistetaan toistamisen perään, vaikka se olisi jo osoitettu vääräksi.
”Totuuden jälkeisestä aikakaudesta” puhui jo vuonna 2004 tietokirjailija Ralph Keyes saman nimisessä kirjassaan, ja käsitteen ”totuuden jälkeinen politiikka” otti käyttöön bloggaaja David Roberts vuonna 2010. Tunnettu taloustieteilijä Paul Krugman käytti käsitettä laajasti luetussa New York Timesin kolumnissaan vuonna 2011 kuvamaan Mitt Romneyn presidentinvaalikampanjaa – erityisesti siinä Barack Obamasta toistuvasti esitettyjä epätosia väitteitä.
Varsinaisesti käsitteet alkoivat kuitenkin levitä yleisempään käyttöön tänä vuonna. Taustalla on ennen kaikkea kaksi asiaa. Ensiksikin, sivistyneet ihmiset ovat seuranneet epäuskoisen hämmennyksen vallassa Donald Trumpin nousua republikaanien presidenttiehdokkaaksi Yhdysvalloissa. Trump on puheissaan vähät välittänyt tosiasioista.
Toiseksi, Britannian EU:sta eroamista (Brexit) koskevassa kansanäänestyksessä voittoisat lähdön puolustajat käyttivät kampanjassaan häpeämättömästi hatusta vedettyjä väitteitä. Kesän aikana lukuisat kolumnistit anglo-amerikkalaisessa lehdistössä alkoivat puhua ”totuuden jälkeisestä” politiikasta tai jopa aikakaudesta. Ja mitä isot edellä, sitä suomalaiset perässä.
Olen itse suhtautunut epäileväisesti kaikkiin mahtipontisiin julistuksiin aivan uudenlaiselle aikakaudelle siirtymisestä. Sellaisia on tullut ja mennyt. 1980-luvulla oli trendikästä todeta ihmiskunnan siirtyneen ”postmodernille” aikakaudelle. Puhuttiin myös ”tietoyhteiskunnasta”.
Se, mitä nämä edes täsmällisemmin tarkoittavat, jäi hyvin hämäräksi. Maailma toki muuttuu jatkuvasti, mutta moni asia myös pysyy. En lämpene myöskään julistuksille totuuden jälkeiseen aikakauteen siirtymisestä.
Ensinnäkin, ei politiikassa valehtelemisessa ja propagandassa ole mitään uutta. Jo uskonpuhdistuksen aikaan katoliset ja protestantit levittivät vastapuolesta toinen toistaan fantastisempia kauhutarinoita, tuore kirjapainotaito mahdollisti propagandan tehokkaan levittämisen. Hitler ja natsit käynnistivät massiivisen propagandakampanjan juutalaisten mustamaalaamiseksi. Neuvostoliitossa vallanpitäjät määräsivät ”totuuden”.
1970-luvun alussa USA:n presidentti Richard Nixon valehteli röyhkeästi Vietnamin sodan ja Watergate-skandaalin yhteydessä. 1990-luvulla Jugoslavian hajoamissodissa Slobodan Miloševicin Serbia käytti systemaattisesti valheellista propagandaa mustamaalatakseen kroatialaisia ja muslimeja. 2000-luvun alussa Yhdysvaltain ja Britannian johtama liittouma aloitti laittoman, kymmeniä tuhansia siviiliuhreja vaatineen hyökkäyksen Irakiin. Sotaan lähtöä perusteltiin väitteillä Irakin joukkotuhoaseista ja yhteyksistä terroristijärjestö al-Qaidaan. Molemmat ovat paljastuneet epätosiksi.
On myös karkeaa liioittelua väittää, että ihmiset eivät enää välittäisi totuudesta. Aina on ollut ihmisiä, jotka sulkevat jääräpäisesti silmänsä omia ennakkoluulojaan uhkaavilta tosiasioilta. Mutta kyllä ihmisten suuri enemmistö varmasti edelleen välittää siitä, valehdellaanko heille.
Esimerkiksi kun valtiovarainministerinä toiminut Alexander Stubb jäi kiinni eduskunnalle valehtelemisesta, sillä oli seurauksensa. Stubb joutui toistuvasti pyytelemään julkisesti anteeksi. Sekään ei riittänyt: oma puolue alkoi pitää Stubbia uskottavuusongelmana, ja niinpä kokoomuksen puheenjohtaja meni vaihtoon.
Suomessa Trumpin ja Brexitin ajajien lähin vastine on perussuomalaiset. Populistipuolue keräsikin vaalirahoituskandaalin ja eurokriisin vanavedessä suuren kannatuksen vuoden 2011 vaaleissa. Puolueen kannatuksesta on kuitenkin viimeisimpien gallupien mukaan sulanut pois jo melkein 70 prosenttia. Pelkkä tunteisiin vetoava tyhjä puhe ei pidemmän päälle riitä suomalaisille.
Totuudelle kintaalla viittaaville populisteille ja pinnalliselle medialle on noussut vastavoimia. Niin epätäydellinen kuin suomalainen media onkin, sen piirissä on nyt herännyt myös uudenlaista pyrkimystä huolelliseen faktantarkistukseen ja tutkivaan journalismiin.
Myös kansan keskuudessa on rohkaisevia merkkejä totuuden kunnioittamisesta. Ainakin Suomessa esimerkiksi rokotuskriitikot, evoluutionkieltäjät ja rasistiset ääriliikkeet ovat – vaikkakaan eivät täysin harmittomia – lähinnä marginaalisia yleisen naureskelun kohteita.
Totuus voi olla kadoksissa joiltakin ihmisiltä jonkun aikaa – mutta tuskin kaikilta ihmisiltä kaiken aikaa. Totuudella on taipumus murtautua lopulta esiin. Uutiset totuuden kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja.
Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.
uutiskirje 
