”Ovat pihalintus poissa ja huomaa: vaahteroissa punainen liekki lepattaa. Vaan kuule huuto loitto, tajua parvi kurkien, vaan kuule huuto loitto, kurkien merkkisoitto huima ja kaihoinen. Myös läkkiseppä saahan kaivata seutuun kaukaiseen, myös läkkiseppä saahan, kun syksy saapuu maahan, kohota siivilleen. Siis nouse, kupees vyötä, maan jätä kolkko kamara, siis nouse kupees vyötä, saavuta kurkien myötä Sooria-Mooria.”
P. Mustapään syysruno värisyttää Mikko Perkoilan laulamana selkäpiitä, mutta mikä on Sooria-Mooria, jota kohden kurjet ja läkkisepät lentävät?
Norjalaisessa kansansadussa Soria Moria Slot, linna, kohoaa auringon itäpuolella ja kuun länsipuolella, joten kartoilta paikkaa on turha etsiä. Sooria-Mooria on autuaiden maa ja tähtien tarha, jossa kurjet viettävät talvensa.
Samanthan kirje julkaistiin Pravdassa, Andropov vastasi siihen, ja pian 11-vuotias arvovieras kieppui pitkin Leningradia.
Kurjet asuvat syrjäisillä soilla näkyvän ja näkymättömän maailman rajalla. Vanhat lintuoppaat puhuvat jopa tuonenkurjista, mutta oikeasti tuonenkurjet ovat kattohaikaroita ja nälkäkurjet vastaavasti harmaahaikaroita.
Suomen murteissa kurki on myös kummitus, paha kurki kirosana ja kurkujuhla ortodoksisten vainajien muistopäivä.
Eri puolilla maailmaa kurjet ovat jumalten sanansaattajia, taivaan ja maan välittäjälintuja sekä sielujen kuljettajia. Intiassa pitkäjalkainen kurki kannattelee jopa taivaankantta, mistä juontunevat sitten kurkihirsi, nostokurki ja aurankurki.
”Mun vallannut on joskus outo mielle, et miehet sodast palaamattomat, ei kaatuneetkaan maalle hurmeiselle, vaan valkokurjiks silloin muuttuivat. Ain niiltä ajoin tuonen kurjet lentää ja ankeasti meille ääntelee, kai siksi kaiho syömmeen usein entää, silmä kun taivahalle tähyilee.”
Dagestanilaisen Rasul Gamzatovin runo, jonka ukrainalainen Jan Frenkel sävelsi lauluksi, sai aiheensa Hiroshimasta, missä neuvostopoeetta näki Sadako Sasakin muistomerkissä tuhat kurkea.
Japaninkurki ei myyttisiä muuttomatkoja tee, joten siitä on tullut onnen ja rauhan symboli. Taolaiset näkevät paikkalinnussa silti tuonen merkkejä: kun pappi kuolee, hänen sanotaan muuttuvan kurjeksi.
Origameissa kurki on yleinen aihe ja kurkien taittelu kuuluu nuorten morsianten perinteisiin. Tuhannesta langalla sidotusta kurjesta syntyy senbazuru, joka takaa pitkän iän, parantaa sairauden tai täyttää yhden hartaan toivomuksen.
Myös Sadako Sasaki, Hiroshiman atomipommin lapsiuhri, alkoi taitella sairasvuoteellaan kurkia ja toivoa paranemista. Lokakuussa 1955, kun 644 paperikurkea oli jo lähdössä lentoon, 12-vuotias Sadako nääntyi kuitenkin leukemiaan.
Runoilija Gamzatovin kotimaassa pieni Tanja Savitševa antoi sodan kärsimyksille yhtä lailla kasvonsa. Leningradin saartorenkaan umpeutuessa 11-vuotias Tanja asui Vasilinsaarella, Toisen linjan talossa numero 13.
Savitševin perhe karkotettiin vuonna 1935 Leningradista ja nepmanniksi syytetty isä sairastui ja kuoli. Muut palasivat kaupunkiin, mutta heidän turmakseen koitui piiritys, kuten Tanja päiväkirjaansa puistattavan tunnollisesti merkitsi:
”Ženja kuoli 28. joulukuuta klo 12.30 aamulla 1941, Mummo kuoli 25. tammikuuta klo 3 päivällä 1942, Ljoka kuoli 17. maaliskuuta klo 5 aamulla 1942, Vasja-setä kuoli 13. huhtikuuta klo 2 yöllä 1942, Ljoša-setä kuoli 10. toukokuuta klo 4 päivällä 1942, Äiti 13. toukokuuta klo 7.30 aamulla 1942. Savitševit ovat kuolleet. Kaikki ovat kuolleet. Vain Tanja on jäljellä.”
Lastenkodin mukana Tanja pääsi Gorkin alueelle evakkoon, mutta Leningradin nälänhädän vaurioittamana hän liittyi heinäkuussa 1944 perheen vainajien rivistöön.
Tanja Savitševa ja Anne Frank, lähes samanikäiset tytöt, kuvasivat päiväkirjoissaan kohtalokasta umpikujaa: Tanja oli suljettu nälkään kuolevaan Leningradiin ja natsien vainoama Anne Prinsengrachtin salasiipeen Amsterdamissa.
Annen päiväkirja alkoi melko tarkasti siitä, mihin Tanjan päiväkirja päättyi, kesästä 1942. Tyyli oli kuitenkin erilainen: Tanja laati kuolemankirjaa ja blokadan kronikkaa, kun taas toiveikas Anne selosti arkielämän sattumuksia, riitoja äidin kanssa ja rakkauden tunteita kohtalotoveri Peter van Pelsiin.
Isän tarmokkuuden ansiosta Anne Frankin nimi tunnetaan kaikkialla ja hänen päiväkirjastaan on tullut osa ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Tanja Savitševan jälkimaine on vaatimattomampi: kotitalon seinään on kiinnitetty muistolaatta ja päiväkirjan kopiota esitellään Piskarjovin hautausmaalla (minne Tanjaa ei ole haudattu).
Neuvostomarttyyrien taivaaseen pääsi sen sijaan yhdysvaltalainen Samantha Smith, koulutyttö, joka lähetti vuonna 1982 – kylmän sodan kurimuksessa – pääsihteeri Juri Andropoville rauhantahtoisen kirjeen.
Samanthan kirje julkaistiin Pravdassa, Andropov vastasi siihen, ja pian 11-vuotias arvovieras kieppui pitkin Leningradia, Moskovaa ja Artekin pioneerileiriä. Ainutlaatuiset kokemukset hän tallensi matkakirjaansa Journey to the Soviet Union.
Yhdysvalloissa Samanthasta tuli niin ikään tähti ja hänet pestattiin Lime Streetiin, television perhesarjaan, jossa isää esitti Robert Wagner. Valitettavasti hurmuri Wagner oli varsinainen pahan ilman lintu: marraskuussa 1981 hänen venäläissyntyinen vaimonsa Natalie Wood hukkui epäselvissä oloissa ja elokuussa 1985, paluumatkalla kuvauksista, Samantha kuoli lento-onnettomuudessa.
Nuoren rauhanlähettilään muistoa kunnioitettiin Neuvostoliitossa moninaisin tavoin. Veistosten ja maalausten lisäksi jakutialainen timantti, Artekin puistokuja, kaukasialainen vuori, Džambulin katu, Gorkin leikkipuisto, Jaltan kantosiipialus sekä ryväs daalioita, tulppaaneja, tomaatteja ja pallokaktuksia omistettiin hänelle.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
