Otso Kantokorpi
En voi olla näkemättä yhteyksiä Katri Valan 1930-luvun runon Aseettomuuden voima (Kirjallisuuslehti 1934/1) ja nykyhetken välillä. Näin runon viimeisessä säkeistössä:
Mutta aseistetut rosvot marssivat
keskellä kaupunkia,
kukaan ei suojele,
kukaan ei vartioi.
Eikö kukaan pelkää?
Luin runon äsken näyttelypaneelista Helsingin kaupungintalon Virka-gallerian näyttelyssä Toisinajattelijat – Poliittisia helsinkiläisnaisia 1920–40-luvuilla (esillä 12. 2. 2017 saakka).
Kotiin tultuani luin Helsingin Sanomista, että itsenäisyyspäivänä on luvassa useampiakin äärioikeistolaisia mielenilmauksia – mukana on myös kansallissosialistinen uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliike, jonka tuoreehkon esiintymisen jäljiltä meillä on jo yksi kuolemantapaus.
Vaan en minä pelkää. Yksi syy tähän on se, että historiassa meille on tarjolla esikuvana monia pelottomia ja suoraselkäisiä ihmisiä, jotka eivät pelänneet ja jotka taistelivat väkivallattomasti mutta uhmakkaasti aatteensa puolesta, vaikka vastapuolen väkivalta oli nykyistä monin verroin pelottavampaa. Moni näistä urheista taistelijoista oli nainen.
Muistan vielä elävästi 1990-luvun lopun, jolloin jopa hieman pelokkaasti hain Kiila ry:n jäsenyyttä, ja jolloin myös tunsin sen riemun, minkä hyväksyminen jäseneksi toi mukanaan.
Nyt jo voin tunnustaa, että liittymiseni taustalla ei tuolloin niinkään halu vaikuttaa edistyksellisessä taiteilijayhteisössä aikani kulttuuripoliittiseen toimintaan – sitäkin on tullut tosin tehtyä – vaan pikemminkin romanttinen halu kuulua samaan historialliseen jatkumoon suurten idolieni kanssa. Tässä jatkumossa tärkeitä olivat toki Arvo Turtiainen, Raoul Palmgren ja Jarno Pennanen, mutta kaikista tärkeimpänä tekijänä oli kaksi rohkeaa naista: Katri Vala ja Elvi Sinervo. Heidän tuotantonsa olin ehtinyt jo lukea kokonaan – osin moneen kertaan.
Keräsin innokkaasti kiilalaista kirjallisuutta, ja Kiila-kokoelmassani oli pian yli 500 kirjaa. Eikä se siihen jäänyt: silloinen vaimoni repi varmaan hiuksia päästään, kun tilasin jostain turkulaisesta antikvariaatista metrikaupalla – tosin sikahalvalla – Suomen naisten demokraattisen liiton Uusi nainen -lehteä, aina perustamisvuodesta 1945 jonnekin 1980-luvulle.
Opin paljon, ja luin ihailemiltani naisilta paljon muualla julkaisemattomia runoja ja novelleja sekä suomalaisten työväenhenkisten naisten historiasta kertovia artikkeleita. Tuolloin tutustuin myös vuonna 1943 Malmin ampumaradan takana teloitettuun ompelijatar Martta Koskiseen, josta Ville Suhonen teki viime vuonna hienon ja koskettavan, parhaana dokumenttielokuvana Jussilla palkitun elokuvan Ompelijatar.
Virka-gallerian tuore näyttely perustuu Ompelijattaren tekovaiheessa kerättyyn materiaaliin. Muistutettakoon tässä vielä, että Suhonen teki aiheesta myös vähän aikaa sitten julkaistun kirjan Ompelijatar (Gummerus 2016).
Näyttelyn takana on iso joukko ihmisiä ja instituutioita: Kansan arkisto, Työväenmuseo Werstas, Työväen arkisto, Kansalliskirjasto, Kansallisarkisto, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti ja Helsingin kaupunginarkisto. Näyttely on osa Suomi 100 -vuotta juhlavuoden ohjelmistoa.
Ja se ei siis ole mikään pelkkä Martta Koskinen -näyttely vaan varsin mittava katsaus poliittisesta toiminnasta vankeuteen tuomittujen helsinkiläisnaisten elämäntarinoihin 1920-luvulta aina 1940-luvulle saakka. Itse asiassa se lähtee liikkeelle jo vuodesta 1918 ja vankileireillä olleista naisista.
Mukana on siis niitä naisia, joista kansanedustaja Martti Pihkala aikoinaan totesi: ”Nämä eläintä alemmaksi vajonneet ihmislajit on kerta kaikkiaan kaikkein ensiksi poistettava niiden ihmisten kirjoista, joilla on oikeus jatkaa sukua, ja tämä poistaminen on ehdottomasti suoritettava aivan säälimättömästi.”
Pihkalan kielenkäyttöön olisi vielä takavuosina voinut sen kaikesta traagisuudesta suhtautua jopa kevyellä camp-huumorilla, koska sellaisen kielenkäytön aikahan oli jo autuaasti ohi. Vaan kuinkas kävikään? Juuri tällaista ihan samanlaista kielenkäyttöä me saamme taas lukea päivittäin some-raivossa olevien äärioikeistolaisten ihmisten päivityksistä – ja enenevässä määrin.
Tämä näyttely antaa minulle selvästi voimaa taistella näitä uusiutuvia ilmiöitä vastaan. Se kertoo koskettavaa tarinaa siitä, mitä on aito usko omaan asiaan – vaikka olosuhteet olisivatkin ankeat, kurjat ja väliin suorastaan toivottomalta tuntuvat. Se kertoo vankilassa olevien naisten välisestä solidaarisuudesta. Se kertoo siitä, miten vankilassa ollessaankin nämä sankarit eivät menettäneet uskoa taiteen voimaan, koulutuksen voimaan ja yhdessä asioiden ratkaisemisen voimaan.
On mukana huumoriakin, niin mustaa kuin se olikin: ”Tämä nykyinen maailmahan on miesten luoma, keskinkertaisten miesten luoma. Voimme helposti todeta, että se on mitä suurimmassa määrin epäonnistunut sisältäen kauhistuttavan määrän kurjuutta ja murhaa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi Adam saanut omenansa siltä puolelta Hyvän- ja Pahantiedon puusta, jotka sisälsivät suuremman prosentin Pahantiedon vitamiineja” (Katri Vala, Tulenkantajat 1933/37).
Tragikoomistahan on tietenkin se, että nämä keskinkertaiset miehet eivät ole keskuudestamme hävinneet.
Olen ammattikriitikko ja olen oppinut välttämään tiettyjä ilmaisuja, jotka tekevät minusta epä-älyllisen. En ole koskaan käyttänyt ilmaisua ”jokaisen X:n on syytä nähdä tämä Y”. Nyt teen poikkeuksen: Jokaisen naisten rohkeudesta kiinnostuneen on syytä nähdä tämä näyttely. Tämä pitäisi koskea jokaista ihmistä, myös keskinkertaisia miehiä.
Kirjoittaja on lähinnä kuvataiteen alueella työskentelevä kulttuurialan prekaari, jonka eduskunta määritteli vastoin hänen tahtoaan yrittäjäksi 1.1.2016 alkaen.
uutiskirje 