Runeberg ylevöitti kielletyn eroottisuuden isänmaallisuudeksi

J.L. Runebergista (1806–1877) tuli jo eläessään ”Suomen ensimmäinen suurmies.”

Alle 50-vuotiaana kansallisrunoilijan viitan harteilleen saanut runoilija ei nuorempana lämmennyt paraatihumulle. Hän piti muodollisia seremonioita, puheiden pitämistä ja niiden kuuntelemista sekä erilaisia kunnianosoituksia jokseenkin turhanaikaisina. Hän viihtyi luonnossa ja oli pienten piirien keskusteluissa kuin kotonaan. Hänen kiinnostuksensa kansan elämää kohtaan oli vilpitöntä.

Käsitteenä kansallisrunoilija on puhtaasti poliittinen ja ideologinen. Taiteen kanssa sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä. Tämän paraatien rummunpäristykseltä kalskahtavan tittelin vuoksi Runeberg on etääntynyt kansasta marmoripatsaaksi niin henkilönä kuin runoutensakin puolesta.

Simo Konsalan mukaan Runebergin muut teokset jäivät Vänrikki Stoolin tarinoiden varjoon, esimerkiksi rakkauslyriikkaa sisältävät nuoruudenkokoelmat Dikter I–II (1830–1833), idyllinen pappilankuvaus Hanna (1836) ja pienoiseepos Kuningas Fjalar (1844).

Runebergin luontosuhteesta 2004 väitelleen Michel Ekmanin mukaan Runebergin tuotanto on hyvin ristiriitaista ja epäsointuista, mikä ilmenee eräänlaisena piiloseksuaalisuutena. Runeberg ei osaa paikantaa seksuaalisuutta käsitykseensä hyvästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä.

Ekmanin mielestä Pentti Saarikoski edusti omaa aikaansa siinä kuin Runeberg omaansa. Saarikoski saattoi kuitenkin elää eroottisuutensa toisin kuin Runeberg, jonka oli kätkettävä eroottisuutensa unelmoimalla neitseellisestä luonnosta, ylevöittämällä sen isänmaallisuudeksi. Se olikin Runebergin 1820–1830 -lukujen innovaatio.

Rauol Palmgren totesi vuonna 1948 Vänrikki Stoolin tarinoista muodostuneen suomalaisen lilliputti-imperialismin katekismuksen, vaikka Runeberg ei ihannoinut sotaa sellaisenaan, eikä osoittanut kansallisuusvihaa:

”Vänrikkien Sandelsissa hän hahmottelee kaikessa loistossaan sen ruotsalaisen rotutyypin, jota vastaan hän 1830-luvun kirjallisessa taistelussa oli hyökännyt, ja Kulnevin hahmossa hän antaa ihailevan tunnustuksensa myös venäläiselle, vastustajalle, viholliselle.”

Sotilas ja Saarijärven Paavo

Onko sota-aika miehille eräänlainen vapaa-ajan valtakunta, jonka vuoksi sotakirjallisuus on niin suurta herkkua? Käskyjen tottelemisen ohessa neuvokkuudella on tärkeä rooli hengissä pysymisen näkökulmasta. Vänrikki Stoolin tarinat, kuten sotakirjat yleensäkin kertovat miesten keskinäisistä ja sisäisistä suhteista ja ongelmista. Pohjimmiltaan kyse on poikien yrityksestä tehdä miehisten urotöiden avulla isänsä ylpeiksi.

Isän saappaisiin astumiseen ei riitä tiski- ja siivousvuorojen kuuliainen noudattaminen. Tosin työelämä yhä kovenevine vaatimuksineen muistuttaa entistä enemmän rintamapalvelusta, jossa mikään uhraus ei ole riittävä, joten työelämän suorituksilla voi osittain korvata puuttuvat sotasankaruussaavutukset. Sama pätee urheiluun, jossa toinen sija on kansallinen häpeä.

Vänrikki Stoolin tarinoiden sodan sadunomaista sankaruuden huolettomuutta ja ainaisen puutteen ja nälän kanssa painiskelevaa Saarijärven Paavoa yhdistää talonpojan ja sotilaan kamppailu ainaisia koettelemuksia vastaan. Sotavanhus kertoo sodan tuntuneen samalta kuin talonpojasta, joka ukonilmassa ja raesateessa korjaa omilleen satoa.

Vänrikki Stoolin tarinoiden ydinkysymys on olennainen kysymys myös suomalaista peräänantamattomuutta korostavalle ideologiatuotannolle: sotavanhus, kerro, emmehän me kai vain pelkästään perääntyneet, ilman vastarintaa.

Tämä on hieman erikoinen kysymyksen asettelu voittoisien hurraa-huutojen näkökulmasta. Magnus von Platen onkin todennut, että Vänrikkien runot ovat sadunomaisia samaan tapaan kuin median luomat myytit urheilusankareista. Vänrikkien tarinat ovat useimmissa tapauksissa historiallisesti täsmennettyjä, huolellisesti paikannettuja sekä henkilöiden ja kerronnan suhteen elämäkerrallisia. Mutta ne eivät ole historiallisia sen enempää tarkoitusperiltään kuin käsittelyltään. Runebergin käsitys sodan todellisuudesta pohjautui lähinnä antiikin kirjailijoihin, Caesariin, Herodotokseen ja Liviukseen, joita hän oli opiskellut yliopistossa ja lukenut päivittäin poikien kanssa kymnaasissa.

Esikoisrunoteoksen runo Kaltaisuus vuodelta 1830 poikkeaa Vänrikkien runoista kuin yö ja päivä:

Kuinka monta aaltoa asuu salmensuussa,

kuinka monta ajatusta sydämessä?

Ne pakenevat – silti viipyvät,

ne kuolevat – syntyvät taas,

uusina ja kuitenkin niin samoina,

erilaisina ja kuitenkin niin toistaan

muistuttavina!”

Toisenlainen kaiku on runossa ”Vänrikin markkinamuisto:”

”Pojin kuusin tuhansin hän vielä riemuin, kunnioin

vihollisen vertaisena verileikkiin aikoi noin,

Arvelutta, arkailutta taistoon tahtoi joka mies,

toinen luotti toisehensa, hänet me, hän meidät ties.

Maamme-laulu

Vänrikkien kokoelman aloitusrunon Maamme säveltämisen syntyhistoria on hieman rennompi kuin sen myöhemmät käyttöyhteydet antavat ymmärtää. Jo vuonna 1875 väitettiin Maamme-laulun sävelen esikuvana olleen saksalaisen kansansävelmän, niin sanotun Paavilaulun Der Pabst lebt herrlich in der Welt. Sävellyksen luonne viittaa myös puolalaiseen masurkkaan. Tanssillisen keveyden katsottiin olevan ristiriidassa kansallislaulun juhlavuuden kanssa.

Runon säveltäjä Fredrik Pacius (1809–1891) itse koki, että häneltä pyydettiin Kumtähden kentälle 13.5.1848 vietettävään ylioppilaiden kevätjuhlaan vain kertakäyttökuoroteosta. Hän sävelsi Maamme-laulun keveällä otteella ja harjoitti saman tien kuoron kahdessa päivässä sekä sovitti laulun torvisoittokunnalle. Tarvittavat esitysmateriaalit hän kopioi käsin.

Maamme-laulun esitti Akademiska Sångföreningen nimellä Vårt land säestäjänään Kaartin soittokunta. Maamme-laulu suomennettiin 1867 ja Vänrikki Stoolin tarinat julkaistiin suomeksi vihkoina vuosina 1870–1877. Vasta Paavo Cajanderin käännös vuodelta 1899 teki Runebergin tekstin tutuksi suomenkieliselle väestölle. Otto Mannisen käännös ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin.

Vuoden 1918 jälkeen Maamme-laulusta tuli osa luokkataistelua. Laulu kaikui porvarillisissa itsenäisyysjuhlissa, mutta sosialistien tilaisuuksissa soitettiin ja laulettiin Marseljeesia ja Internationaalia.

Jyrkimmille suomalaisuusintoilijoille Maamme-laulu oli ruotsalaisen miehen sepittämä ja saksalaisen säveltämä ja sen tilalle kansallislauluksi ehdotettiin V.A. Koskenniemen sanoittamaa Isänmaan kasvot -laulua. Katsottiin, että Maamme-laulun luontoa ihaileva passiivisuus antoi väärän kuvan esimerkiksi siitä aktiivisuudesta, mitä edusti valkoinen suojeluskuntahenki ja Akateeminen Karjala-Seura (AKS).

Maamme-laulu piti sitkeästi pintansa, eikä sitä kansallislauluna sivuuttanut edes Jean Sibeliuksen vuonna 1938 Finlandiasta kuorolle sovittama hymni, johon sanat kirjoitti V.A. Koskenniemi.

Porilaisten marssi

Porilaisten marssi on ollut Suomen puolustusvoimien kunniamarssi vuodesta 1918 sekä myös Suomen tasavallan presidentin ja Viron puolustusvoimien komentajan kunniamarssi. Porilaisten marssin sävel on mahdollisesti peräisin 1700-luvulta, kenties sen loppuosan on säveltänyt saksalaissyntyinen, helsinkiläinen kapellimestari ja urkuri Christian Fredric Kress (1767–1812). Nuotteihin hän oli nimennyt marssin nimeksi March maestoso, ”majesteetillinen marssi.” Sehän voisi olla saksalaissyntyisen säveltäjän ansiosta myös Porilaisten hampurilaismarssi!

Sävelmän vanhempi versio esiintyi jo ruotsalaisen trubaduurin Carl Michael Bellmanin (1740–1795) kokoelmissa. Kappale sai nykyisen nimensä 1851, jolloin melodia esitettiin Suomen sotaa kuvanneen Fredrik Berndtsonin musiikkinäytelmän Elämän taistelu ensi-illassa.

Sävelmä soi, kun von Döbelniä esittänyt näyttelijä astui lavalle pukeutuneena Porin rykmentin univormuun. Tämän jälkeen kappaletta alettiin kutsua Porilaisten marssiksi. Runeberg siis tunsi kyseisen sävelmän ja kirjoitti runon juuri tähän sävelmään.

Marssi esitettiin Runebergin sanoin ensimmäistä kertaa vappujuhlassa 1860 Kaisaniemessä. Kun laulun sanat esiteltiin saksannoksena kenraalikuvernööri kreivi F.W. von Bergille, hän nimitti sitä ”Suomen marseljeesiksi” ja tokaisi ärtyneesti:

”Säkeittentekijä on katsonut tehtäväkseen kuvitella vuotta 1808, jolloin suomalaisten taistelu venäläisiä vastaan oli vielä oikeutettu. Arvattavasti on tikari etsittävissä rivistä, joka alkuteoksessa kuuluu: terävä on teräksemme.”

Kun televisiossa tai radiossa soitetaan voittoisan urheilukilpailun jälkeen jälkeen Porilaisten marssia, selostajan on tapana pyytää soittamaan kappale sanoilla ”Helsinki, Porilaisten marssi, tai ”Pasila, Porilaisten marssi.” Vuonna 1998 Mika Häkkisen voittaessa Formula 1 -sarjan maailmanmestaruuden, soitettiin Porilaisten marssi, samoin kun Lordi voitti Eurovision laulukilpailun vuonna 2006.

Runeberg ja Väinö Linna

Vänrikki Stoolin tarinat käsittelevät sotaa moraalisessa mielessä. Väinö Linnalle (1920–1992) tämä lähtökohta oli myrkkyä. Linnan mukaan alemmat kansankerrokset eivät hyväksyneet Runebergin heille tarjoamaa osaa urhoollisena, uskollisena, ahkerana, jumalisena, nöyränä ja omalla tavallaan arvonsa tuntevana.

Vuonna 1964 Åbo Akademin ylioppilaskunnan järjestämässä Runebergin päivän juhlassa Linna esitelmöi aiheesta ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti.” Linnan mukaan senaikaisen sivistysmäärän puitteissa kansa ei voinut sisäistää kovin syvälle minkäänlaisia idoleita, mutta pääasiallinen syy oli kuitenkin näissä kuvissa itsessään:

”Nämä Runebergin luomat ihannepuvut saattavat näyttää varsin sopivilta jonkun toisen yllä, mutta miltähän meistä todella tuntuisi pukeutua niihin itse. Kuka meistä lopultakaan haluaa olla Sven Dufva, Hannu Munter, Sotavanhus, Kuormarenki, Mieron Koira tai edes Saarijärven Paavo.”

Linnan mielestä juuri Runebergilta on lähtöisin alemman kansan keskuudessa niin vihattu käsitys petäjäistä leipää syövästä katajaisesta kansasta ja vähään tyytyväisestä sekä ahkerasta ihmisestä, joka valittamatta alistuu mihin rasitukseen tahansa kysymättä sen tulosta:

”Tietenkin tällainen ihminen on suorastaan unelmaihminen ylhäältäpäin katsottuna, koska se on kuin kone, jota voi käyttää mihin tahansa, ja – niin kuin tämän onnellisen asiantilan jatkuvuuden takaamiseksi – tuo ihminen on kaiken lisäksi vielä hieman tyhmäkin.”

Teivas Oksalan mukaan pappisvihkimyksen saanut ammattimainen virsirunoilija ja jopa piispan virkaan ajateltu kansallisrunoilijamme ei ollut korkeakirkollinen eikä erityisen jumalinenkaan henkilö, vaikka olikin syvällisesti uskonnollinen. Runeberg oli uskonnollisissa asioissa pienen ihmisen puolella, ja puolusti suvaitsevaisuutta heränneiden ahdasmielisyyttä vastaan.

Muuan pappismies valitti kerran runoilijalle, että hän joutui usein ojentamaan pitkien saarnojen aikana nukahtaneita kirkkovieraita. Runebergin mielestä niin ei saanut tehdä, koska oli aivan luonnollista, että kovan työviikon tehneet ja pitkistä matkoista kirkkoon tulleet nukahtivat, varsinkin kun eivät olleet tottuneet ajatusponnistuksiin:

”Päinvastoin sinun tulee kuulijoiden nukahdellessa vähitellen alentaa ääntä, ja kun huomaat, että kaikki ovat nukkuneet, lukea siunaus heidän ylitseen ja jättää heidät rauhaan”, runoilija ojensi pappia.

Runeberg ja Snellman

Viihtyisikö Runeberg nykyisessä suomalaisessa militaristisessa nato-ilmapiirissä? Iloitsisiko hän siitä, että hänen runonsa ovat hurraa-isänmaallisuuden käytössä? Katsoisiko hän veikanneensa ja nähneensä oikein suomalaisuuden perusolemuksen? Mitä hän tuumisi metsissä riehuvista monitoimihirviöistä, kun Runebergille metsä oli pyhä.

J.V. Snellmanin ja Runebergin ero oli siinä, että Snellmanin mielestä Suomen kertakäyttöhyödykkeinä metsät tuli kaataa ja raivata ne pelloiksi. Luonnon idylliä kuvaavan runouden tilalle tuli asettaa tulevaisuuteen suuntautunut taide, koska taiteen estetiikka ajoi aina luonnonkauneuden edelle. Snellman katsoi, että hänen aikanaan ei taiteessa enää riittänyt fantasian leikki, sillä fantastinen ja sentimentaalinen eivät enää koskettaneet ajan tosi sivistystä.

Sankarin toiminnan motiiviksi eivät enää riittäneet rakkaus, kunnia ja harras mieli sellaisinaan. Sankarin toimintaan piti sisältyä maailmankatsomuksellisia motivaatioita. Taide puhdistaa ideaalin kaikesta ulkokohtaisesta ja satunnaisesta. Taide on itseensä keskittyneen vapauden voitonjuhla. Hengetöntä elämää ei voi tehdä henkiseksi. Subjektiivinen fantasia on vain satunnaisten tapahtumien ketju.

Lähteet:Pertti Karkama: Vapauden muunnelmat, SKS 1982, Rauol Palmgren: Suuri linja, Kansankulttuuri Oy 1948. Pertti Lassila: Runoilija ja rumpali, SKS 2000. Matti Klinge: Poliittinen Runeberg, WSOY 2004. Jarkko Tontti: Koti, uskonto ja isänmaa, Helsinki-kirjat 2011.Marjo-Riitta Simpanen: Runeberg kuvataiteen kansankuvauksen innoittajana, Saarijärven museo 2004. Teivas Oksala: Runeberg ja Vänrikki Stool 2000-luvulla, Artipictura Oy 2006. J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat, suom. O. Manninen, WSOY 1987. J.L. Runeberg: Idyllejä ja epigrammeja, suom. Risto Ahti, WSOY 2004.