Työttömyydessä on kyse toimeentulosta, ei toimettomuudesta. Työtön ei ole toimeton, sillä hän hakee töitä paitsi yhteiskunnan edellyttämänä myös saadakseen tuntea olevansa hyödyllinen. Työstä saatu korvaus osoittaa, että on tarvittu ja jopa arvostettu.
Työttömäksi voi jäädä vaikkapa toimittuaan vuosia niin sanottuna pakko- eli näennäisyrittäjänä neuvottelemattomilla ehdoilla ja kansallisesta tulomediaanista määritellyn köyhyysrajan alle jääneillä ansioilla. Tällöin työttömyyskorvaus on samalla tasolla. Voiko tämä olla tavoiteltu tulomuoto, yhteiskunnan kustantamaa vapautta – joka odottaa ketä tahansa ansiosidonnaisen jälkeen?
Lopulta yhteiskunta näkee työttömän taakkana. Tällöin helpottavana ratkaisuna esitellään kuntouttava työtoiminta. ”Kuntoutus” vähimmäistyöttömyyskorvauksella ynnä yhdeksän euron päivittäisellä kulukorvauksella ei kuulu asiaan vain siksi, että töitä ei ole ja että tilastoja on kaunistettava ns. sakkomaksun vuoksi.
Miksei yhteiskunnan suomin ja luomin edellytyksin (suur)omistuksensa kerryttäneitä velvoiteta toimeentuloa kiristäen kuten työttömiä? Miten puolentoista miljoonan euron vuosituloilla, tai selvästi vähemmilläkin, kulutus edes voisi laskea minimiin, kuten käy vähimmäistyöttömyysturvalla? Jos entistä täystyöllisyyttä ei ole luvassa, mutta yhteiskunnan puitteissa syntyneestä tuottavuudesta on silti jakaa joillekin, on hyödyllisyydentarpeen ja toimeentulon ongelma kohdattava muutoin: palveluja vapaammin, töitä vähemmän ja tasaisemmin jaettuna. Vaihtoehtona on eriarvoisuutta ja ulkopuolisuutta sekä yhteiskuntaa horjuttavia toimeentulotapoja.
Nämä kysymykset on kuitenkin ratkaistava valtakunnan tasolla. Kuntatasolla voidaan päättää, miten asukkaan oma aktiivisuuden ja arvostuksen tarve nähdään.
Tarmo Hietamaa
Akaa
uutiskirje 
