Runossaan Ruhtinas puhuu Paavo Haavikko (1931–2008) kuvasi vuonna 1958 suomen kieltä:
”Ei suomi ole mikään kieli, se on tapa istua penkin päässä karvat korvilla, yliaikaiset puheet sateesta ja tuulesta, peritty nyrkinisku pöytään. Se on sellainen kieli, ei sitä voi puhua, se on pelkkää puhetta eikä lopu.”
Lari Kotilainen (s.1974) puolestaan kysyy suomen kielen historiaa ja tulevaisuutta pohtivassa kirjassaan Kielen elämä, onko suomen kielellä tulevaisuutta. Hän huomauttaa, että maailmassa puhutaan tällä hetkellä noin 7 000 eri kieltä. Kirjakieli on vain noin puolella puhutuista kielistä, vaikka nyky-yhteiskunnassa yhä suurempi osa ihmisten välisestä toiminnasta tapahtuu kirjoitetussa muodossa.
Mitä virallisemmasta toiminnasta on kyse, sitä todennäköisempää on, että asioiden hoitamiseen tarvitaan kirjoitettua kieltä. Tästä syystä on huolestuttavaa, että nuorten suomenkielen luku- ja kirjoitustaito ovat rapautumassa, onhan kieli kaiken mieli.
Kotilaisen mukaan kansanrunoja voidaan välittää eteenpäin suullisessa muodossa, mutta mitä tapahtuisi, jos oikeuden pöytäkirjat tai potilastietokannat olisivat pelkästään puhutun kielen ja muistin varassa? Entäpä jos kansalaiset alkavat suuremmassa määrin menettää ymmärryksensä sanojen merkityksestä kirjakielen köyhtyessä?
Kirjakieli on siis yhä merkittävämmässä roolissa kansalaisen arjessa selviytymisen ja oikeusturvan kannalta. Siitäkin huolimatta, että median tarjontaa katsellessa ja kuunnellessa tulisikin vaikutelma, että asiat hoituvat mutkattoman vaivattomasti kirjoittamatta ja lukematta.
Näkkileivästä nakerre
Lari Kotilainen on suomen kielen sekatyöläinen ja matkasaarnaaja. Hän on opettanut suomen kieltä sekä kotimaassa että itäisissä ja läntisissä naapurimaissa, tutkinut kielen muuttumista ja kirjoittanut suomen kielestä tieto- ja oppikirjoja sekä kolumneja.
Hän lähtee liikkeelle suomen kielen alkuhämäristä, mistä suomen kieli on tullut ja miten se on muokkautunut nykyiselleen. Miten on mahdollista, että kielemme tulee eri suunnasta kuin geenimme? Eli onko kielemme eri asia kuin mielemme? Miten, missä ja milloin noin miljoona suomen kielen sanaa on synnytetty?
Varhaisinta suomen kielen esimuotoa nimitetään kantauraliksi. Sitä puhuttiin kenties jo 6 000 vuotta sitten. Siitä tunnetaan muutamia satoja sanoja. Tunnetumpaa historiaa edustavat Agricola, Kalevala ja Seitsemän veljestä.
Suomen kielen kohtalon kääntäjä oli Kotilaisen mukaan Aleksanteri II, joka suhtautui huomattavasti suopeammin suomen kielen kehittämiseen kuin edeltäjänsä. Elokuun 1. päivänä 1863 keisari allekirjoitti kieliasetuksen:
”Vaikka ruotsin kieli edelleen pysyy maan virallisena kielenä, julistetaan suomen kieli kuitenkin yhtä oikeutetuksi edellisen kanssa kaikissa semmoisissa asioissa, jotka välittömästi koskevat maan nimenomaan suomalaista väestöä. Tämän johdosta suomenkielisiä kirjoituksia ja asiakirjoja tästä lähin pitää esteettömästi kaikissa Suomenmaan tuomio-istuimissa ja virastoissa vastaan otettaman.”
Suomen kielen vuosituhantinen seikkailu isompien ja pienempien sukulaistensa ja kilpailijoittensa seassa ei Kotilaisen mukaan ole mikään vähäpätöinen tarina. Eikä suomen kieli ole mikään vähemmistökieli. Se on maailmassa puhutuista kielistä noin sadannella sijalla eli suurempi kuin 98 prosenttia maailman kielistä. Kielitoimiston sanakirjaan on viimeisissä uudistuksissa otettu noin 400 uutta sanaa vuodessa.
Sanakilpailussa esitettiin aikoinaan näkkileivälle kotimaisemmaksi nimeksi karskua, murakkaa ja nakerretta. Deodoranttia puolestaan haluttiin kutsua kuiveeksi, hietönneksi ja kieppoksi.
Lari Kotilainen: Kielen elämä – Suomen kieli eilisestä huomiseen. Siltala 2016. 200 sivua.