Karkeasti ottaen elokuva on kuvien ja erilaisten äänten dynaaminen liitto. Asia tarkentuu nautittavasti Jean-Marc Valleen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa kanadalais-ranskalaisessa ihmissuhde- ja rakkausdraamassa Cafe de Flore (2011).
Tapahtumissa liikutaan kahdella eri aikatasolla. Nykyhetki sijoittuu Montrealiin, parikymmenvuotinen avioliitto on elokuvan alussa ohi. Nelikymppinen mies on löytänyt uuden ja nuoremman, ex-vaimo sinnittelee pettymyksessään parhaan ystävänsä ja kahden lapsensa tukemana.
Toinen tarinakokonaisuus sijoittuu 1960-luvun loppupuolen Pariisiin ja kertoo sinnikkään yksinhuoltajan elämästä kehitysvammaisen poikansa kanssa.
Mies ja nainen, äiti ja poika. Näillä asetelmilla kulkee kiehtova rakkausodysseia. Vallee on punonut labyrintin, joka poimuilee sekä vivahteikkaasti että kiihkeäsykkeisesti.
Kerronta nivoutuu taidokkaasti miespäähenkilön (Kevin Parent) toimenkuvaan suosituissa kerhoissa keikkailevana tiskijukkana. Tämän eräs repliikki on avain Valleen tekijän käsialaan: ”Tykkään leikata ääntä, se antaa biiseille potkua”.
Kerronnan kuvaan kuuluvat nopeat leikkaukset ja lyhyet kohtaukset, jotka usein ovat kuin pieniä välähdyksenomaisia runoja. Cafe de Floressa on rytmin hohtoa, ja se on korostetusti myös ensemble-filmi, joten näyttelijäkaarti on vahvoilla. Vanessa Paradisin kiihko erottuu joukosta hänen roolinsa takia (työväenluokkainen yksinhuoltaja). Toisessa keskeisessä naisroolissa nähdään Helene Florent.
Cafe de Flore. Teema Fem perjantaina 14.7. klo 21.00
uutiskirje 
