Väinö Linna kirjoitti vuonna 1982: ”Kautta maailman alkoi suunnaton mielipiteenmuokkaus hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan. – – Voimakkain alkoi taas jäädä eloon, niin että mieleen palautuivat ihan nuoruuden päivät, jolloin nämä ajatukset hallitsivat maailmaa, ja kun lehahtivat auki ylpeät liput rautaisten legioonien yllä, eikä kerjäläisten päänsilitys tullut kuuloonkaan”.
1980-luku merkitsi toisen maailmansodan jälkeen rakennetun suomalaisen hyvinvointivaltion viimeistä kukoistuskautta. 1990-luvun laman jälkeen jokainen hallitus ja eduskunta Suomessa ovat nirhanneet hyvinvointivaltion kahta perusjalkaa: rahallisia etuuksia sekä palveluja.
Johannes Kanasen toimittama kirja Kilpailuvaltion kyydissä tarkastelee suomalaista hyvinvointimallia. Talouden ja hyvinvointivaltion muutosten suhdetta on eritelty vetävästi johdantoluvussa. Suomalaisen mallin syntykuvauksessa korostetaan hyvinvointivaltion lähtökohtaa: valtion tulee luoda sellaiset rakenteet, että jokainen ihminen pystyy hyödyntämään omia resurssejaan.
Tuottavuus-ohjelmalla valtion työpaikkoja vähennettiin tuhansilla ja näin valtiota hoikennettiin.
Kritiikitön valtamedia
Juho Vesan luku Julkinen keskustelu hyvinvointimallista on kirjan kiintoisin. Vesa esittää, että valtamedia on toistanut lähes kritiikittömästi johtavien puolueiden ja päättäjien vaatimuksia julkisen sektorin pienentämisestä ja siihen liittyvien hyvinvointivaltion etuuksien ja palvelujen heikentämisestä.
Hän kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka keskustelussa hyvinvointivaltion uudistamisesta monet kipeät aiheet ovat valtamedian ja hallitsevien poliittisten päättäjien yhteistuumin jätetty vähälle huomiolle.
Tästä Vesa ottaa esille valtion tuottavuusohjelman ja Sata-komitean. Ensiksi mainitussa valtion työpaikkoja vähennettiin tuhansilla ja näin valtiota hoikennettiin. Sata-komitea taas hahmotteli suurta sosiaaliturvan uudistusta, jossa julkista sektoria haluttiin supistaa ja julkisia palveluja heikentää ja muuttaa ”kannustavammiksi”.
Kummastakaan ei paljoa puhuttu. Vesa korostaa, ettei hän oleta, että keskeisten puolueiden ja median välillä olisi salaliitto. Median nuiva suhtautuminen sosiaalipoliittisten kysymysten laajaa käsittelyä kohtaan johtuu Ville-Pekka Sorsan mukaan osaltaan siitä, että toimittajia on mediataloa kohti vähän, eikä heidän osaamisensa riitä esimerkiksi monimutkaisten terveyspoliittisiin kysymyksiin perehtymiseen.
Toiseksi hyvinvointipolitiikkaa ei käsitellä, koska media on kiinnostunut lähinnä sellaisista kysymyksistä, joista saa yksinkertaisia, konkreettisia ja henkilökohtaisia juttuja.
Kilpailuvaltiolle alistettu
Sorsa kirjoittaa, että 1990-luvun alusta alkaen kotimaisen yhteiskuntapolitiikan suunta muuttui: hyvinvointivaltioidea alkoi väistyä kilpailuvaltion idean tieltä. Nyt alettiin ajatella, että valtion ja politiikan keskiössä ovat kilpailukyvyn edistäminen, ”luovan tuhon” vaatimat rakennemuutokset taloudessa ja työvoiman tarjonnan lisääminen.
Hyvinvointivaltiosta puhutaan edelleen, mutta kilpailuvaltion rinnalla ja osin sille alistettuna. Hyvinvointivaltion ei oleteta tuottavan kasvua, työllisyyttä, tuottavuutta ja tasa-arvoa, vaan tarjoavan kansainvälisille yrityksille ja investoinneille vakaan ja kilpailukykyisen toimintaympäristön ja osaavaa työvoimaa yhä pienemmillä kustannuksilla.
Suosittelen kirjaan Kilpailuvaltion kyydissä tutustumista niille, joita kiinnostaa se, millaisen kyydin Suomen valtio kansalaisilleen tarjoaa. Kirjassa ei ole vain kertausta suomalaisen mallin olemuksesta, vaan myös monia kiintoisia hyvinvointivaltion ideaa kunnioittavia uudistusehdotuksia.
Johannes Kananen (toim.): Kilpailuvaltion kyydissä. Suomen hyvinvointimallin tulevaisuus. Gaudeamus 2017. 214 sivua.
lehti 