Toiminnanjohtaja Frank Johanssonin mielestä auttamistyön historia on hengellisyydessä ja kutsumuksellisuudessa. Kirjassaan Hyvän tekemisen markkinat Johansson painottaa uskon roolia auttamistyössä. Uskolla hän ei tarkoita vain perinteistä uskonnollisuutta. Auttamistyön edellyttämä usko voi olla transsendentaalista uskoa ihmisyyteen tai elämään tai johonkin, jota ei osaa sanoin kuvata, mutta yhtä kaikki, välttämätöntä se on.
Kutsumus puolestaan on niin harvoin käytetty sana, että kun Johansson sanoo kehitysyhteistyön kaipaavan juuri sitä, hänen väitteensä kuulostaa suorastaan raikkaalta.
Kovinkaan monen auttamistyöläisen sanastoon ei kutsumus tai usko kuitenkaan sisälly kuin kenties ironisessa mielessä. Kehitysyhteistyöjärjestöjä johtavat talousoppineet ja moni niiden työntekijöistä näkee työnsä kansalaisjärjestössä yhtenä väliportaana kohti kansainvälistä uraa esimerkiksi YK:ssa.
”Hyväntekeväisyyden sijaan tarvitaan kansainvälistä sosiaaliturvaa.”
Etelän avunsaajamaissa tilanne on kokonaan toinen.
– Siellä uskonto ei ole yksityisasia, vaan kantava voima, jonka varaan rakentuvat niin sosiaaliturva, koulutus kuin ystäväpiirikin, Johansson selittää.
Kontrasti uskonnollisten edunsaajien ja omaa uraa tekevien sekulaarien auttajien välillä voi olla räikeä.
Kampanjointia kuvittaa lasten kärsimys
Mikä sitten on johtanut siihen, että alun perin kutsumustyönä tehdystä köyhien maiden ihmisten auttamisesta on tullut rikkaiden maiden ihmisille tapa tehdä kansainvälistä karriääriä?
Muutoksen juuret ulottuvat vuosikymmenten taakse eli aikaan, jolloin politiikka kaikkinensa alkoi Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin ideologisessa imussa kääntyä kohti uusliberalistista uskoa markkinoiden kaikkivoipaisuuteen.
Auttamisjärjestöille törmäys markkinoihin tarkoitti käännettä kohti ammatillisuutta.
Kirjassaan Johansson tarkastelee suuria kansalaisjärjestöjä. Suuria siksi, että suurissa järjestöissä liikkuvat suuret rahat.
Hän ei ruodi järjestöjen tekemisiä kehitysyhteistyökohteissa.
– Se olisi tällä aikaraamilla ja budjetilla ollut mahdotonta, sillä käytännön työhön perehtyminen olisi edellyttänyt matkoja kohteisiin, hän toteaa.
Järjestöjen kohdemaissaan tekemän kenttätyön sijaan hänen luuppinsa alle joutuvat niiden kasvu ja markkinointi. Jälkimmäinen on kiinnostava siksikin, että juuri sen niin sanotut tavalliset kansalaiset järjestöistä näkevät ja juuri sen perusteella näkemyksensä järjestöjen toiminnasta muodostavat.
Rakennusaineeksi heille tarjotaan kampanjamateriaaleja, joiden kuvasto toistaa suomalaisessa katukuvassa ensimmäistä kertaa jo 1960-luvulla Biafran sodan aikana nähtyjä teemoja.
– Yksinkertaistetussa visuaalisessa viestissä näytetään kärsivä äiti ja lapsi, Johansson kiteyttää tyypillisimmän tavan vedota ihmisiin.
Avunsaajalle jää tuotteen rooli
Järjestöjen keskinäinen kilpailu markkinoilla on saanut ne omaksumaan piirteitä kaupallisesta toiminnasta, kuten rakentamaan myyvää brändiä ja haalimaan keulakuvakseen julkkiksia.
Markkinointi tarkoittaa sitä, että jotakin on kaupan. Mutta kuka myy, kuka ostaa ja mikä on kaupan? Frank Johanssonin vastaus pysäyttää.
– Vaihto tapahtuu järjestön ja lahjoittajan välillä. Näin ollen edunsaaja on tuote, jota järjestö myy lahjoittajille.
Hän huomauttaa, että tuotteeksi pääsemisestäkin edunsaajat joutuvat käymään kovaa kilpailua.
Järjestöjen projekteihin pilkottu toiminta perustuu liike-elämästä omaksuttuun toimintatapaan ja palvelee johtamista, arviointia ja rahankäytön seurantaa.
– Vastuu kannetaan siis ylöspäin eli rahoittajille, ei edunsaajille.
Käytännössä tapahtuu se, mitä auttamistyössä pitäisi viimeiseen saakka välttää – avunsaaja esineellistetään.
Pienet kaatuvat, suuret pärjäävät
Frank Johansson teki kirjansa Koneen säätiön tuella. Ennen vuoden kirjoitustaukoa hän oli työskennellyt kansainvälisen ihmisoikeustyön viestintä-, vaikuttamis- ja varainhankintatehtävissä lähes kolme vuosikymmentä.
– Voihan kiinnostusta alaan sanoa perinnölliseksikin. Isä oli kehitystyöntekijä ja sen seurauksena Afrikka on aina ollut läsnä omassa elämässäni.
Vuonna 2013 Johansson toimitti kahdeksan eri asiantuntijan teksteistä koostuvan teoksen Hyvän tekeminen ja valta. Akateemisesti tai kansainvälisellä uralla meritoituneet kirjoittajat pohtivat teksteissään vallan ja auttamisen suhdetta ja koko auttamisjärjestelmän ristiriitaisuutta.
Johansson puolestaan halusi tutkia hyvän tekemisen markkinoiden rahavirtoja.
Jos kansalaisjärjestöjen menestystä mitataan taloudellisella menestyksellä, uusliberalistinen politiikka näyttää sopineen niille mainiosti.
– Kun kehitysyhteistyömäärärahoja pari vuotta sitten leikattiin, asiasta nousi iso häly. Tosiasiassa isot järjestöt ovat kasvaneet viimeisen 25 vuoden aikana niin, että niiden kasvukäyrä on ollut tasaisessa nousussa, Johansson kuvailee.
Moni pieni kansalaisjärjestö käytännössä hiipui määrärahaleikkauksiin, mutta suuret eivät edes yski.
– Leikkausten jälkeinen notkahdus palauttaa rahoituksen vuoden 2007 tasolle, joka on kolme kertaa suurempi kuin vuonna 1990.
Johansson ei epäröi kysyä, mihin rahat uppoavat, kun niistä viimesijaisille edunsaajille päätyy vain osa. Ovatko kaikki väliportaat todella tarpeellisia?
– Itse asiassa kehitysyhteistyörahat muodostavat sangen pienen osan kaikesta etelään menevästä rahasta. Esimerkiksi diaspora lähettää paljon enemmän.
Sekä järjestöt että eriarvoisuus kasvaneet
Vaikeat kysymykset johtavat vielä vaikeampiin. Hyvän tekemisen markkinoilla toimivien järjestöjen sisäinen ristiriita kumpuaa kahdesta, vastakkaiseen suuntaan ohjaavasta tavoitteesta.
Kuten lähes kaikkien auttamisjärjestelmien, myös kehitysyhteistyöjärjestöjen perimmäisen tavoitteen pitäisi olla itsensä tarpeettomaksi tekeminen. Mikään järjestö ei kuitenkaan todellisuudessa tavoittele lopettamistaan.
– Se, mikä olisi oikeudenmukaisen maailman kannalta parasta, ei välttämättä ole sitä järjestön toiminnan kannalta.
Järjestöjen rahoituksen kanssa samaan aikaan ja samaan tahtiinkin on kasvanut eriarvoisuus. Selvästikään avuntarve ei ole vähentynyt, ja taloudellinen epätasa-arvokin on vain lisääntynyt.
– Enemmän kuin konkreettisia hankkeita – jotka ovat hierarkkisia ja holhoavia – järjestöjen tulisi tehdä poliittista vaikuttamistyötä. Jos siis tavoitteena on eriarvoisuuden vähentäminen.
Olennaisia kysymyksiä ovat Johansson mukaan esimerkiksi verotus, yritysvastuu ja vaikuttaminen kansainvälisissä järjestöissä. Nykyinen globalisaatio vaatii järjestöjä suhtautumaan kriittisesti itseensä, tekemisiinsä ja asemaansa, sillä se mitä tarvitaan, on rakenteellinen muutos.
– Ylipäätään on syytä pohtia, miten me voimme niin hyvin, kun toiset voivat niin kovin huonosti. Hyväntekeväisyyden sijaan tarvitaan kansainvälistä sosiaaliturvaa.
Johansson tietää, että järjestöt, totta kai, tekevät myös poliittista vaikuttamistyötä. Se vain ei näy niiden markkinoinnissa ja viestinnässä.
Niin ikään hän on selvillä siitä, että alan ristiriidat tunnetaan järjestöissä ja että niistä käydään sisäisiä keskusteluja. Ristiriita näkyy toiminnassakin: samaan aikaan, kun kansainvälisyyskasvattaja kertoo koululaisille rakenteellisten muutosten välttämättömyydestä, voidaan toimistolla miettiä uutta lahjoittajiin vetoavaa hanketta.
– Ongelmat kyllä tunnistetaan, mutta niistä ei haluta puhua julkisesti, koska pelätään, että avoimella puheella annetaan aseita vastustajien käsiin.
Johansson itse on toista mieltä. Ongelmista on keskusteltava, muuten ei muutosta tapahdu.
Kapitalismi ei ihmisoikeuksia kaipaa
Frank Johanssonin johtama Amnesty on ihmisoikeusjärjestö. Monen mielessä kehitysyhteistyö ja ihmisoikeus-työ ovat, jos nyt eivät synonyymeja, niin tavoitteiltaan yhteneväisiä.
Mitään suurta ristiriitaa niiden pyrkimyksistä tuskin löytyykään, mutta Johansson muistuttaa perustavanlaatuisesta erosta.
– Karkeasti jakaen voi sanoa, että ihmisoikeustyö on poliittinen projekti, kehitysyhteistyö taas taloudellinen. Eli jos ajatellaan, että taloudellinen eriarvoisuus on ongelma, on muistettava, etteivät ihmisoikeudet sano eriarvoisuudesta mitään. TSS-oikeuksissa [taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet] kyllä kielletään syrjintä ja vaaditaan vähimmäisturvaa, mutta siinä kaikki.
Pitkään kuviteltiin, että kapitalismi ja ihmisoikeudet kulkevat käsi kädessä. Kehitysyhteistyössä pohjoiset avunantajat ovat voineet vaatia etelän avunsaajilta ihmisoikeuksien ja naisten aseman parantamista. Nyt Kiina rakentaa Afrikassa teitä ja tehtaita, eikä vaadi mitään.
– Kiina on hyvä esimerkki siitä, että markkinatalous ei toimiakseen vaadi ihmisoikeuksia.
Viime aikoina niin perus- kuin ihmisoikeuksiakin on arvosteltu ja niitä on pyritty jopa rajaamaan. Arvostelijat ovat yleensä niitä, joiden omissa oikeuksissa ei ole moittimista.
– Kun yhä useampi ryhmä – naiset, homot tai mustat – alkaa vaatia samoja oikeuksia, se aletaan nähdä uhkana omalle valkoiselle keskiluokkaisuudelle.
Jos mikään ei muutu, markkinat voittavat
Kovin todennäköisenä Johansson ei pidä sitä, että kansalaisjärjestöt alkaisivat toimia itseään vastaan. Ne kuuluvat kansainvälistä järjestelmää ylläpitäviin voimiin, yhdessä muiden globalisaation menestyjien kanssa.
– Vielä 1990-luvun lopulla nähtiin oikeudenmukaista globalisaatiota vaativaa liikehdintää. Se tyssähti kuin seinään 11.syyskuuta 2001 jälkeen. Turvallisuudesta tuli uusi mantra ja mielenosoittajat voitiin leimata terroristeiksi.
Frank Johansson sanoo olevansa 1970-luvun kasvatti. Hän suosittelee katseen kääntämistä noihin kehitysyhteistyön alkuvuosiin.
Uusliberalistinen markkinausko ei ollut ainoa vaihtoehto, eikä se ole sitä nytkään. Muutoksen airuita voivat olla esimerkiksi Syriza ja Podemos tai kenties Jeremy Corbyn ja Bernie Sanders seuraajineen.
– Jos järjestöjen rahoitus on kiinni markkinoilla kilpailemisesta, ja ideologia ja organisaation hyvinvointi joutuvat vastakkain, jälkimmäinen voittaa aina.
Frank Johansson: Hyvän tekemisen markkinat. Gaudeamus 2017. 348 sivua.
uutiskirje 
