Olen 35-vuotias perheellinen nainen. Olen tehnyt elämäni aikana enemmän tai vähemmän töitä teinistä asti – aina hyttien oksennusten siivoamisesta oman yrityksen johtamiseen, ja miltei kaikkea siltä väliltä. Minulla on kaksi ammattia ja useita täydennyskoulutuksia.
Yritystoiminnalla työllistin itseni usean vuoden ajan ja maksoin veroja viisinumeroiset summat. Kaikki meni hyvin, kunnes hallitus päätti nostaa toimialani alvia 14 prosenttia, ja kysyntä väheni. Hain apua erilaisilta tahoilta, mutta yrittäjyys oli avun saamisen esteenä kaikkialla.
Koska välillä näytti valoisammalta, yritin pitkän aikaa tehdä kaikkeni yrityksen eteen. Suoritin myös erikoistumisopintoja.
Miksi minun pitäisi enää tukea tätä yhteiskuntaa, kun sekään ei tue minua?
Kaiken yrittäminen johti kuitenkin siihen, että paloin loppuun niin pahasti, että jouduin sairaalahoitoon. Tuolloin tein päätöksen, että lopetan yritystoiminnan ja laitan terveyteni etusijalle. Tästä johtuen minua rangaistiin yhteiskunnan toimesta karenssilla ja muilla sanktioilla. En uskalla ajatellakaan mitä olisi tapahtunut ilman läheisten tukea ja leipäjonojen tarjoamaa ruoka-apua.
Tulevaisuus näytti täysin toivottomalta ja tuntui, että olen epäonnistunut kaikessa. Kävin niin pohjalla, ettei näkynyt kuin pelkkää pimeää. Perhe oli ainut motivaatio, miksi edes yritin nousta sängystä. Yritystoiminnasta jääneiden velkojen vuoksi ei ollut aihetta edes haaveilla työelämästä, koska jos joskus toivunkin ja hakeudun toisen asteen koulutustani vastaaviin töihin, ulosottomies vie kolmasosan palkastani, ja käteen jäisi vielä vähemmän kuin kotona ostoskanavaa tuijottaen.
Heitin hanskat tiskiin. Minä, joka olin aina se vahva ja määrätietoinen ihminen, olinkin nyt yhteiskunnan elätti.
Miltei kaksi vuotta kestänyt toipuminen ja sopeutuminen sairauteen vaati suuria elämänmuutoksia. Elämänarvot tuli mietittyä uusiksi siinä samalla.
Päätin lähteä opiskelemaan ammattia, josta olen aina haaveillut, mutten ole ajatellut sopivani siihen tai pystyväni sen edellyttämään opiskeluun. Opintoihin kannustivat myös monet minun hoidostani vastaavat ammattilaiset. Uudelleen kouluttautuminen olisi ratkaisu velkaongelmaankin: kun suorittaisin yliopistotutkinnon ja siirtyisin työelämään, minulla olisi mahdollisuus lyhentää velkojani.
Olen pian suorittanut perusopintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa ja lisäksi kursseja, jotka tukevat pääsykokeeseen valmistautumista (opintopisteitä noin 30, 1,5 vuoden aikana). Syksyllä lääkärini suositteli, että hakisin myös kokemusasiantuntijakoulutukseen, koska voisin olla hyvä tuki niille, jotka ovat yhtä pimeässä kuin minä olin (eli toisin sanoen auttaisin yhteiskuntaa vähentämään syrjäytymistä ja hoitokuluja).
Olen jo aloittanut kouluttautumisen. Samaan aikaan luen vaativiin pääsykokeisiin. Työvoimatoimiston mukaan en kuitenkaan tee mitään, olen kokopäiväisesti työtön. Syksyllä pelkät perusopinnot vielä nähtiin työllistymistä edistävänä toimintana.
Koska heidän uravalmennuskurssinsa ovat täynnä, minun pitäisi hakeutua työelämävalmennukseen eli ilmaistöihin. Minimiaika on kuukausi, joten minun tulisi olla joka toinen kuukausi ”töissä”, jotta täyttäisin aktiivisuuden kriteerit. Opiskelut olisi siten keskeytettävä, sillä ne ovat todellakin minulle kokopäiväistä työtä. Onhan niitä superihmisiä, jotka pystyvät kaikkeen samaan aikaan; itse myös olin sellainen ja siitä sainkin sitten maksaa terveydelläni.
Myös kuntouttavaa työtoimintaa ehdotettiin. Mistähän minua kuntoutettaisiin, koska sairauteni on ollut hallinnassa jo pari vuotta? Osa-aikainen palkkatyö taas vaikuttaisi muihin perheemme etuuksiin, eikä käteen jäisi yhtään mitään.
Tässä ovat kaikki vaihtoehtoni. Pimeillä töillä tosin saisin tulovajeen paikattua parilla tunnilla. Aiemmin olen niistä kieltäytynyt, kun niitä on jotkut yrittäjät tarjonneet. Mutta miksi minun pitäisi enää tukea tätä yhteiskuntaa, kun sekään ei tue minua?
Meidät alimman luokan ihmiset pakotetaan nyt tekemään yrityksille rahaa ilmaistyöllä tai pyörimään firmoihin tyhjänpanttina omien tulevaisuudensuunnitelmien kustannuksella. Alin porukka tehkööt alhaiset hommat – ilmaiseksi. Ja toisaalta taas korkeasti koulutetut saavat heittää vaivalla ansaitun osaamisensa hukkaan. Työtön neurokirurgiko olisi sopiva kahvinkeittäjä telakalle?
Olen aiemmin virheellisesti luullut, että orjuus on ihmisoikeuksien vastaista. Entisenä yrittäjänä voin myös sanoa, että mikään ei ole sen rasittavampaa kuin pakkotyöntekijä, joka ei ole millään tasolla motivoitunut mitään tekemään.
Tämän toimettomana makaamisen ja kattoon räkimisen lisäksi kuitenkin kumman aktiivisena minua on pitänyt se, että Kela ja työkkäri ovat pallotelleet asiaani edestakaisin ennen kuin sain siihen jonkun selvyyden. Puhelut ja maksulliset pitkät odotusajat ovat vieneet pankkitilin saldoa yhden ale-ruokakassillisen verran.
Olen tällä hetkellä onnellinen ja kykenen olemaan läsnäoleva ja jollain tavalla ”normaali” äiti. Löysin uusia päämääriä elämälleni, mutta nyt niidenkin tavoittelu poljetaan maanrakoon.
Niin kauan kuin kaikki tähän suostuvat, tämä jatkuu. Minä en aio suostua.
En usko, että olen ainoa tämänkaltaisessa tilanteessa elävä. Millaisiin käytännön toimenpiteisiin te muut olette ajatelleet ryhtyä? Olisin kiinnostunut liittymään mukaan.
Petra Kaukkila
Rauma
uutiskirje 
