Viime vuoden alussa käynnistynyt perustulokokeilu on herättänyt valtavasti huomiota niin koti- kuin ulkomaisessa mediassa. Perustulokoe on monella tavalla mielenkiintoinen. Kokeesta voidaan ehkä oppia jotakin, mutta pelkään oppivamme pääasiassa miten laajoja yhteiskunnallisia kokeita ei pitäisi järjestää.
Koetta valmistellut tutkija- ja asiantuntijaryhmä teki ensiluokkaista työtä, josta se raportoi huolellisesti 2016 ilmestyneissä väli- ja loppuraporteissa.
Perustulokokeilun keskeisin ongelma on, että se ei testaa perustulon vaikutuksia työssäkäyntiin – mihin kysymykseen kokeilun oli tarkoitus vastata –, koska kokeilun piiriin otettiin vain työttömiä (ja heistäkin vain osa).
Koeryhmä on niin pieni, että vaikutuksia voi olla vaikea arvioida luotettavasti.
”Oikeata” perustuloa maksettaisiin kaikille – niin työttömille, työllisille kuin työvoiman ulkopuolella oleville. Jälkimmäisiä on huomattavasti enemmän kuin työttömiä. Perustulon työllisyysvaikutukset näissä ryhmissä ovat huomattavan tärkeitä, kun selvitetään sen vaikutukset hyvinvointivaltion kestävyyteen.
Kokeiluun liittyy muitakin ongelmia, kuten se, että perustulon verotus jäi nyt kokeiltavan järjestelyn ulkopuolelle.
Valmisteluryhmä on täysin tietoinen kokeeseen liittyvistä ongelmista ja esitti loppuraportissa miten niitä voisi korjata laajentamalla koetta muihin ryhmiin. Tämän ryhmän piikkiin ei kokeen ongelmia mielestäni voi laittaa.
Vastuu on hallituksella. Kiirehtiminen kokeen aloittamisajankohdan suhteen ja budjetin suppeus pakottivat rajaamaan kokeen työttömiin. Koeryhmä on niin pieni, että vaikutuksia voi olla vaikea arvioida luotettavasti. Keskittyminen pelkästään työttömiin taas tarkoittaa, että kyse ei ole perustulo- vaan työttömyysturvakokeilusta.
Monet tutkijat pitävät koetta tärkeänä, koska uskovat tämän avaavan mahdollisuuden tulevaisuudessa selvittää tärkeitä kysymyksiä kokeellisesti. Saattaa käydä päinvastoin: koska perustulokokeilusta ei opita mitä haluttiin saada selville, päätellään ettei muitakaan asioita kannata selvittää kokeellisesti.