Kalevalan sankareista, Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja Ilmarisesta, kuoriutuu historiallisia henkilöitä. He matkaavat viikinkipalkkasoturien kera Venäjän jokia Miklagårdiin eli Konstantinopoliin, kristinuskon itäisen haaran keskukseen.
Ruotsin kuningas Sverker uhkaa kotikontuja ristiretkellä ja latinalaisen uskon miekkalähetyksellä, joten sankarit ovat etsimässä Bysantin liittolaisuutta.
Väinö Kalevanpoika halajaa lisäksi Kristuksen pyhiä nauloja. Niiden avulla hän voisi saada vielä vanhoilla päivillään pojan, jota kuolo ei korjaa. Takojamestari Seppo ja naistennaurattaja, miekkamies Ahti eivät jää jälkeen oman edun tavoittelussa.
Tarvitseeko kulttuurien, uskontojen ja maailmankatsomusten aina sotkea toisensa suohon?
JP Koskinen, 49, tekee kalevalaiselle kansanperinteelle jotain samaa kuin Sergio Leonen spaghettiwesternit tai HBO-sarja Deadwood Villille lännelle. Luvassa on verevää veijaritarinointia ja antisankareita sotkemassa toisiaan suohon.
Mahtimiehet eivät pahemmin noteeraa seurueensa vähäisintä: Vänttiä, paitaressua ja Ahdin äpärää, joka päätyy Väinön ottopojaksi ja tietäjänoppiin. Olisi kannattanut. Sillä Väntistä kasvaa lopulta toisten suurten seikkailujen kronikoitsija. Hän jos joku tietää, että tarina on niin kuin se kerrotaan.
Koskinen viittaa varhaiskeskiajan leikareihin, ilveilijöihin ja trubaduureihin. Väntti on samankaltainen, itseoppinut ja salaviisas jokerihahmo.
Fantastista vaihtoehtohistoriaa
Koskinen tunnetaan vankasta historiallisesta kerronnasta, kuten tsaarin Venäjän loppua kuvaavasta Ystäväni Rasputin -romaanista (2013) ja Suomen tietä talvisotaan taustoittavasta, mestarisvakoojan ja ristilukin muotokuvasta Kuinka sydän pysäytetään (2015).
Molemmissa on traagista syvyyttä ja mahdottomien valintojen painoa.
Kalevanpoikien kronikka on edellä mainittuihin nähden tietoisesti rennommalla otteella kerrottu, lajirajoja surutta hämmentävä seikkailu. Harvoin on saatu fantastista vaihtoehtohistoriaa, viikinki- ja ristiretkiaikaa ja vanhojen ja uusien jumalien törmäystä samassa vauhdikkaassa paketissa.
Kalevanpoikien maailmankuvaan mahtuvat korpit, varikset ja kullasta taotut linnut viestinviejinä, samoin loitsut ja päästösanat. Peikot, maahiset ja jättiläiset ovat rymistelleet uutta uskontoa pakoon pohjoisen synkkiin korpiin. Mutta päätyypä Väntti retkillään niin metsänpeittoon kuin aliseen maailmaan.
Onko tieteen, teknologian ja länsimaisen, hierarkkisen kirkon voittokulku sitten suomalais-ugrilaista shamanismia parempi?
Romaanin maailmassa ristiritarit pitävät Jerusalemia ja Pyhää maata läänitysmainaan. Aikakauden ihmeaseita ovat kreikkalainen tuli ja kaupunkien muureja murtavat heittokoneet. Sota saraseeneja vastaan kuitenkin takkuilee. Lännen ruhtinaat ja siniveriset kieroilevat toisiaan vastaan minkä ehtivät. Kristikunta on kohtalokkaasti jakautunut paavi Eugeniuksen latinalaiseen ja Konstantinopolin patriarkka Nikolaoksen kreikkalaiseen haaraan.
Siis maailmanpolitiikan arkipäivää vuodelta 1152 – tai yhtä hyvin 2010-luvulta? Koskinen tuntuu viittaavan historian syklisyyteen ja ihmisen perimmäiseen samuuteen.
Oppi-isän voima taustalla
JP Koskisen teoksen rinnakkaislukemistoksi sopii hänen oppi-isänsä Mika Waltarin (1908–1979) historiallinen romaani Johannes Angelos (1952), kuvaus Konstantinopolin sortumisesta 300 vuotta myöhemmin.
Kuten Waltarilla, Koskisellakin suurin ihmisen siunaukseksi ja kiroukseksi suoduista voimista on rakkaus. Väntin sydämen oppivuodet liittyvät Stauriakoksen, keisarillisen arsenaalin yliteknikon, pojantyttäreen Ireneen.
Omapäisen Irenen kautta romaani esittää isoja kysymyksiä. Tarvitseeko kulttuurien, uskontojen ja maailmankatsomusten aina sotkea toisensa suohon? Niin, että Suomestakin kaadetaan kallohongat ja muutetaan pyhät lehdot lehmien laitumiksi. Vai voisivatko rauhanomainen rinnakkaiselo ja toinen toiselta oppiminen olla edes joskus mahdollisia?
Kalevalan kutkuttavan maagisrealistisia uustulkintoja ovat tehneet Koskisen lisäksi muun muassa Johanna Sinisalo romaanissaan Sankarit (Tammi 2003) ja Seija Vilén romaanissaan Pohjan akka (Avain 2012). Ne on sijoitettu nyky-Suomen kaupunkimaisemiin.
JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka. WSOY 2018.
418 sivua.
uutiskirje 