Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 15.5. 2009
Heikki Mäki-Kulmala on ankara Suomen kommunistisen puolueen SKP:n arviossaan. Hän sanoo, että se oli Moskovan etäispääte, Moskovasta johdetun kansainvälisen kommunistisen liikkeen Suomen osasto – vaikka sitä ei täällä aina haluttu ymmärtää tai myöntää.
Mäki-Kulmala haluaa puhua kommunistisesta liikkeestä sen takia, että hänen mielestään stalinismissa ja taistolaisuudessa oli Suomessakin kysymys paljon laajemmasta asiasta kuin vain radikaalista opiskelijaliikkeestä sen pienenä osana.
– Stalinismi koskettaa aika tavalla laajasti koko työväenliikettä.
Mäki-Kulmala sanoo, että radikaalivasemmiston olisi pitänyt taistolaisten tuomitsemisen sijaan tehdä todellinen itsearvio jo aikaa sitten – viimeistään 1980-luvun lopulla – kun niin sanottu reaalisesti olemassa oleva sosialismi oli osoittautunut kiistämättömäksi katastrofiksi.
SKP oli
stalinistinen
SKP perustettiin tiukassa yhteistyössä Neuvostoliiton vastaavan puolueen NKP:n kanssa. NKP:n aloitteesta luotiin heti Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Kommunistinen internationaali (Komintern 1919–1943), joka oli se kansainvälinen yhteistyöjärjestö, jonka avulla kansalliset puolueet pyrittiin yhdenmukaistamaan.
– Ehkä se vuoden pari saattoi toimia niin, että toteutettiin sitä, mitä normaalijärkinen saattoi ajatella tarkoittavan proletaarista internationalismia. Mutta vähitellen Komintern bolshevisoitiin ja myöhemmin siitä tuli sellainen, että stalinistit ottivat sen kokonaan hallintaansa. Silloin radikaalimmasta vasemmistolaisesta työväenliikkeestä kaikki muut vaihtoehdot karsittiin ja karkotettiin pois.
SKP oli yksi Kominternin puolueista. Mäki-Kulmala sanoo, että siinä vaiheessa, kun se sai Suomessa lailliset toimintaoikeudet, se oli stalinistinen.
– Se hyväksyi kaikki Kominternin tavoitteet ja keinot. Koko se puolue, se teoria, se marxismi, se ideologia ja ne ajattelutavat, jota opetettiin, niin kyllähän ne olivat hyvin uskollisesti tätä neuvostomarxismin kopiota aina tuonne 60-luvulle saakka.
Mäki-Kulmalan mukaan puoluehajaannuksen jälkeenkään SKP:n enemmistön marxismi ja sen poliittiset linjaukset eivät loppujen lopuksi poikenneet kovinkaan paljoa vähemmistön kannoista.
– SKDL:n sosialistien joukossa oli toki muutama poikkeus.
Mäki-Kulmala mainitsee kunnioitettavana poikkeuksena Skdl:n puheenjohtajanakin toimineen Ele Aleniuksen.
– Kyllä enemmistössä ja vähemmistössä opiskeltiin ihan samoista oppikirjoista marxismi-leninismiä.
Tieteellinen
marxismi-leninismi
Ajatus marxismi-leninismistä ”yhtenäisenä tieteellisenä maailmankatsomuksena” syntyi Mäki-Kulmalan mukaan Neuvostoliitossa vasta 1930-luvulla.
– NKP pyrki perustelemaan valtansa, etujoukkoasemansa ja jäsentensä etuoikeuksia sillä, että heillä oli muka hallussaan ylivoimainen tieteellinen tieto melkeinpä kaikilta mahdollisilta todellisuuden aloilta. Koska mikään todellinen tai olemassa oleva tiede ei tuollaisiin suorituksiin kyennyt, puolue-eliitti loi oman tieteen. Tämä supertiede oli nimeltään marxismi-leninismi.
Mäki-Kulmala sanoo, ettei marxismi-leninismiä suinkaan luonut Neuvostoliiton perustaja V.I. Lenin vaan hänen seuraajansa Josif Stalin.
– Mutta ei sitä tietenkään koskaan sanottu Stalinin aikaan stalinismiksi. Eikä Stalinin kuuluisa teos ollut Stalinismin perusteista vaan Leninismin perusteista.
SKP:kin ilmoitti olevansa leninistinen puolue.
– Se tarkoittaa, että se oli stalinistinen.
Mäki-Kulmala myöntää, että samasta opista oli toki erilaisia tulkintoja.
Suomalaiset elivät
omaa elämäänsä
Mäki-Kulmala ihmettelee, miten sodanjälkeisen Suomen tavalliset työläiset tavallisine murheineen kykenivät omimaan kommunistisen opin – tai ymmärtämään sitä.
– Ajatellaanpa Leniniä ja Stalinia ja sitä koko porukkaa. Eihän ne oikeastaan eläneet päivääkään normaalia elämää. Niillä oli tämä erityinen maanalaisen ammattivallankumouksellisten perinne.
Mäki-Kulmala sanoo, että Suomessa vallankumousoppi sai väkisinkin toisenlaisia merkityksiä.
– Kyllä minä luulen, että tästä syystä SKP/Skdl oli meidän työläisten puolue ja että se ajoi työläisten asiaa. Koettiin sellaista tietynlaista työväenhenkisyyttä.
– Silti se teoria ja ideologia, jota puolueen omistamassa Sirola-opistossa ja kaikkialla opetettiin vuosikaudet, oli sitä Kominternin marxismi-leninismiä.
Työväenliikkeen toiminta oli Mäki-Kulmalan mukaan siitä käytännössä aikalailla toisaalla.
SKP:n enemmistöstä ja vähemmistöstä puhuessaan Mäki-Kulmala arvioi, että vähemmistö oli enemmän niin sanotusti puoluelinjalla, kun taas enemmistön vahvat nimet tulivat ammattiyhdistysliikkeestä, kuten Aarne Saarinen, Erkki Salomaa, Arvo Hautala ja Aarno Aitamurto.
– Selkeää teoreettista irtiottoa ei enemmistökään jaksanut tehdä marxismi-leninismistä. Se oli vain sellaista lievennettyä ja pehmennettyä, mutta mitään omaa ei siinä ollut.
Varovaisen kieltämisen sijaan olisi Mäki-Kulmalan mukaan pitänyt nostaa esiin italialaisen Antonio Gramscin tapaiset eurooppalaiset marxilaiset. Gramscia Mäki-Kulmala pitää edelleenkin kovasti arvossa.
Eurokommunismistakin kyllä puhuttiin Suomessa, mutta Mäki-Kulmalan mukaan se ei syvällisesti näkynyt SKP:ssä.
uutiskirje 
