Yleensä jälkipolvet muistavat taiteilijan hänen ansioistaan. Yhdysvaltalaisen Florence Foster Jenkinsin (1868–1944) tilanne on päinvastainen: hän on jäänyt historiaan laulajana (sopraano), jolta puuttui laulutaito. Asiasta tekee lähemmin selkoa Stephen Frearsin ohjaama viihdyttävä elämäkertafilmi Florence (2016).
Nimiosassa Meryl Streep tekee tyylilleen uskollisesti sisäistyneen ja sävykkään, vahvaa läsnäoloa huokuvan henkilökuvan perijättärestä ja seurapiirinaisesta, jonka kohtalona on oopperalaulu. Hänessä on elokuvan perusteella aineksia enemmän hyväntahtoiseksi hölmöksi kuin paatuneeksi egoistiksi – arvon rouvan todellisuudentajussa on vaurio.
Streepin ja aviopuolison roolissa yhtä takuuvarmasti kunnostautuvan Hugh Grantin työskentelyä on ilo seurata. Kaksikko saa monessakin mielessä epätavanomaiseen suhteeseen tietyn arvokkuuden, vaikkei aina ehkä siltä tuntuisi. Suhteen kuvauksessa on vahvoilla traagisen, koomisen ja romanttisen akseli, ja se kannattelee koko elokuvaa.
Tapahtumat keskittyvät nimihenkilön viimeiseen suureen tempaukseen New Yorkin musiikkimaailmassa. Jo edeltävissä vaiheissa aukeaa hikoiluttava paikka myös aloittelevalle pianistille (Simon Hellberg). Nicholas Martinin jäntevä käsikirjoitus lavenee reippaasti vielä tästäkin, joten Florence tarjoaa värikästä ja vivahteikasta ajankuvaa ja tapakulttuuria monen kerroksen väen voimin.
Streepin ja Grantin roolisuoritusten ohella elokuva on saanut runsaasti kehuja puvustuksesta ja ylipäänsä verevästä epookkituntumasta.
Florence. TV1 tiistaina 25.12. klo 21.15. Areena.
uutiskirje 
