Tutkimus taustoittaa kansalaissotaa myös paikallishistoriaa laajemmin
Olli Korjus: Hamina 1918. Nimi nimeltä, luoti luodilta. Atena 2008. 391 sivua.
Punaisten hallitsemassa Etelä-Kymenlaaksossa ei käyty kansalaissodassa rintamataisteluja, mutta sotilaallista toimintaa ja monenlaisia selkkauksia sielläkin oli: ihmisiä vangittiin ja teloitettiin puolin ja toisin, oli sabotaaseja, siviilivastarintaa, keinottelua, elintarvikkeiden piilottelua ja salakuljetusta.
Harrastajahistorioitsija ja punakaartilaisen poika Olli Korjus käy Hamina 1918 -kirjassaan läpi sodanaikaisia tapahtumia Haminan seudun näkökulmasta. Hän kyseenalaistaa aiempia käsityksiä, jotka hänen mukaansa edustavat voittajien historiankirjoitusta.
Kekkonen johti yhdeksän punaista ampunutta teloitusryhmää.
Siinä punaisten toiminta Haminan seudulla on esitetty lähinnä primitiivisen vihan ohjaamana summittaisena terrorina. Olli Korjuksen mukaan tapahtumat olivat kuitenkin olennaisilta osin Haminan punakaartin johdon hallinnassa ja punaisten toiminta oli sotilaallisen logiikan näkökulmasta pääosin täysin järkeenkäypää.
Sosiaalinen
hallinto
Haminassa sekä sotilas- että siviilivallan siirto punaisille tapahtui verettömästi, vaikkakin väkivallan uhan alla. Kaupunginvaltuuston sittemmin korvannut Vallankumouksellinen työväenneuvosto ei nimestään huolimatta toiminut erityisen vallankumouksellisesti, vaan keskittyi hoitamaan rutiinitehtäviä. Työttömyyden ja sosiaalimenojen rahoittamiseen kuitenkin panostettiin, alimpia palkkoja nostettiin ja suuripalkkaisimmat, kuten pormestarin ja kaupunginviskaalin, virat lakkautettiin. Lisäksi yksityinen kansankeittiö ja yhteiskoulu otettiin kaupungin haltuun.
Korjus luonnehtiikin kunnallishallinnon linjaa niin Haminassa kuin naapurikunnissakin pikemminkin sosiaaliseksi kuin sosialistiseksi. Porvaritkaan eivät sitä jälkeenpäin kovin ankarasti moittineet. Osittain punaisten vallanpitäjien varovaisuus ja yhteistyöhakuisuus selittyy sillä, että uusi järjestelmä oli tarkoitus vahvistaa kansanäänestyksellä.
Vääriä tuomioita?
Julmuuksia toki tapahtui punaisen vallan aikana, molemmin puolin. Huomattava osa punaisesta terrorista tapahtui juuri Kymenlaakson seudulla. Raa’an ja tarkoituksettoman väkivallan symboliksi on noussut erityisesti niin sanottu Kouvolan veripelto, jolla punaiset surmasivat vastustajiaan. Sinne tuotiin teloitettavia myös Haminasta.
Mirja Turunen käsitteli veripeltoja seikkaperäisesti vuonna 2005 julkaistussa väitöskirjassaan ja kumosi aiemmat päätelmät, joiden mukaan punaiset olisivat valikoineet teloitettavia sattumanvaraisesti ja kiduttaneet heitä. Kidutusväitteitä vastaan puhuivat ruumiintarkastuspöytäkirjat sekä valokuvat, joita Turunen analysoi oikeuslääkärin avustuksella.
Korjus jatkaa Kouvolan tapahtumien penkomista ja toteaa, että tuomiot niistä julistettiin lähes pelkästään yhden todistajan, Arvi Adamssonin lausuntojen perusteella, joka kuitenkin oli helposti johdateltava ja ”lähes hysteriaan asti säikky”. Korjus siteeraa Adamssonin tunnustuksia ja osoittaa tämän vedonneen tietyissä olennaisissa kohdissa vain siihen, mitä oli lukenut lehdistä tai mikä oli ”yleisesti tunnettua”.
Valkoinen historiankirjoitus Haminan seudun tapahtumista on perustunut osittain myös Haminan vt. kanttorin Ilmari Krohnin ja tämän puolison Hilja Haahden fiktiivisiin teoksiin, jotka Korjuksen selvitysten mukaan eivät todellisuuspohjaisuudestaan huolimatta ole kaikilta osin luotettavaa saati objektiivista lähdeaineistoa.
Haminassa, kuten valtakunnallisestikin, valkoisten kostotoimet sodan jälkeen olivat huomattavasti punaista terroria laajempia. Niiden osalta kiinnostava yksityiskohta kirjassa on presidentti Urho Kekkosen rooli. Kekkonen kuului Haminaan lähetettyjen Kajaanin sissien kantajoukkoon ja johti yhdeksän punaista ampunutta teloitusryhmää.
Globaali tausta
Korjuksen teos ei rajoitu pelkkään paikallishistoriaan, vaan sisällissota asetetaan siinä laajaan historialliseen ja kansainväliseen kontekstiin. Keskeinen taustatekijä oli ensimmäinen maailmansota: kun siirtomaat oli jaettu, suurvallat alkoivat levittäytyä toistensa reviireille. Maailman uusjako päästi myös vallankumoukselliset tuulet valloilleen. Suomen sisällissota oli Korjuksen mukaan vain pieni lisäke laajassa kansainvälisessä prosessissa.
Työväestön ahdinkokin liittyi osittain maailmansotaan. Vaikka Suomen taloudessa oli lopulta alkanut mennä hyvinkin lujaa Venäjän sotatarviketilausten ansiosta, palkkatyön varassa elävät köyhtyivät silti. Palkat eivät nousseet hintojen mukana, koska työvoimasta oli ylitarjontaa ja lakot olivat kiellettyjä sotatilan vuoksi.
Työnantajien ja valtiovallan otteet olivat alkaneet koventua jo aiemmin. Haminan seudulla Valkealan välikäräjät oli tehnyt työlainsäädäntöhistoriaa vuonna 1910 kieltäessään kollektiivisten työsopimusten laillisuuden. Työntekijöiden puolella luottamus reformistiseen tiehen alkoi horjua tämän kaltaisten päätösten vuoksi. Tämäkin oli kansainvälinen ilmiö.
Korjus torjuu usein esitetyt väitteet siitä, että Suomessa olisi kansalaissodan edellä ollut loistavasti toimiva demokratia. Eduskunnan valta oli varsin rajallista, ja kansalaissodan jälkeen rajallisuus haluttiin sinetöidä siirtymällä monarkiaan. Erityisesti kunnallisella tasolla demokratiavaje oli huutava: äänioikeus perustui tuloveroon ja maanomistukseen. Jokaisesta veroäyristä sai yhden äänen, eivätkä kaikkein köyhimmät saaneet äänestää lainkaan.
Korjuksen punaisen puolen näkökulmia painottava teos ei varmasti jää lopulliseksi sanaksi, mutta ainakin se ansaitsee tulla vakavasti huomioiduksi niin paikallisessa kuin valtakunnallisessakin historiantutkimuksessa.
uutiskirje 