Claes Andersson ja vasemmistoliitto

Claes Anderssonin poismeno huomioitiin mediassa näkyvästi, kuten kuuluukin. 82-vuotiaana Andersson oli tehnyt näyttävän ja tuntuvan uran kirjailijana, psykiatrina, muusikkona ja poliitikkona. Anderssonia muistettiin monilahjakkaana ihmisenä, joka asettui aina heikomman puolelle erilaisia alistavia rakenteita vastaan, koskivatpa ne alkoholistien kohtelua, mielisairaalan hierarkioita tai vähäosaisten ihmisten asemaa.

Claesin toiminta ja merkitys politiikassa on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle kuin hänen toimintansa kulttuurin saralla. Se ei ole mikään ihme, sillä kulttuurin saralla hän vaikutti kuuden vuosikymmenen ajan. Hän toimi puoluepolitiikassa 13 vuotta kansanedustajana, ja siitä kahdeksan vuotta puolueen puheenjohtajana ja kolme vuotta ministerinä.

Vasemmistoliittoa perustettaessa Claes Andersson oli ensimmäisen kauden kansanedustaja. Tunnetun tarinan mukaan hän joutui eduskuntaan ikään kuin vahingossa, kun Lars D. Eriksson houkutteli hänet ehdokkaaksi Uudellemaalle vakuuttaen, ettei mitään pelkoa valituksi tulemisesta ole. Claes ei ollut suunnitellut ryhtyvänsä täyspäiväiseksi poliitikoksi, mutta niin vain kävi.

Vasemmistoliiton perustavassa kokouksessa Claes valittiin selvin numeroin puheenjohtajaksi.

Puheenjohtajan valintaan liittyi monenlaisia spekulaatioita. Claesin valinnan kannalta ratkaisevia asioita oli ilmeisesti kaksi: se, että hän oli tunnettu ja arvostettu henkilö myös politiikan ulkopuolella ja se, että hänellä ei ollut vannoutuneita vastustajia, kuten jollakin toisella potentiaalisella kandidaatilla. Nämä kaksi asiaa olivat samalla keskeisiä koko Claesin poliitikkouralla.

Vasemmistoliitto perustettiin 28.–29.4.1990. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittu Claes Andersson ottamassa onnitteluja vastaan. Kuva: Jarmo Lintunen

Se, että häntä pidettiin henkilönä arvossa muiden kuin politiikkaan liittyvien seikkojen johdosta, oli yksi asia. Tämän asian toinen puoli oli, että politiikka ei koskaan ollut Claesille se ainoa mahdollisuus toteuttaa itseään, se pelikenttä, jossa hänen olisi pakonomaisesti roikuttava. Myös poliittisen uransa aikana Claes kirjoitti ja julkaisi, soitti ja keikkaili, ja jonkin aikaa hän piti myös psykiatrin vastaanottoa.

Osin samasta arvostuksesta, mutta myös Claesin henkilökohtaisista ominaisuuksista johtui se, ettei hänellä ollut juurikaan vannoutuneita vihamiehiä politiikassa. Vastustajia toki, mutta useimmiten hekin arvostivat häntä.

Poliitikot kohtaavat usein tiukimmat kiistakumppaninsa omiensa joukosta. Vasemmistoliitossa oli tietenkin ihmisiä, joiden mielestä Claes oli ”väärillä linjoilla” joissakin kysymyksissä. Claesin rauhallinen tapa kuunnella ja keskustella sekä hänen johdonmukainen pyrkimyksensä välttää konflikteja saattoi luoda jollekin harhakuvan, että hän on helposti ohjailtavissa. Näin ehkä tapahtui aluksi jossakin yksittäisessä asiassa, mutta ei enää myöhemmin.

Piano ja Claes Andersson kuuluivat yhteen miltei loppuun asti. Kuva on vuodelta 2006. Kuva: Jarmo Lintunen

Jännitteet puolueen sisällä olivat vahvoja vasemmistoliiton perustamisen jälkeen. Kyse ei ollut ainoastaan vanhan SKP:n vähemmistön tuomasta jännitteestä. Jotkut ammattiyhdistysliikkeessä suhtautuivat uuteen puolueeseen hyvinkin epäluuloisesti.

Alun alkaen vasemmistoliitossa oli niitä, jotka toivoivat vielä läheisempää yhteistyötä SDP:n kanssa ja selkeämpää pesäeroa ”änkyröihin” mutta myös niitä, joiden mielestä vasemmistoliitto oli hylännyt luokkataistelun, kommunismin, sosialismin ja kaiken kaikkiaan työväenliikkeen taistelevan perinteen.

Claes Andersson ei koskaan asettunut näissä kiistoissa jonkun ”puolelle”. Kun häntä syytettiin sinisilmäisyydestä suhteessa ”vähemmistöläisiin”, hän vastasi olevansa mieluummin sinisilmäinen kuin vainoharhainen.

Tämä ei estänyt häntä kuitenkaan tekemästä pesäeroa niihin kansanedustajiin, jotka eivät suostuneet noudattamaan ryhmäpäätöksiä hallitukseen osallistumisesta. Joskus häntä syytettiin siitä, että vasemmistoliitto ei saa mitään aikaiseksi, vaan se on kuin ompeluseura. Tällöin Claes puolusti ompeluseuroja sanoen, että niissä käydään paljon keskustelua ja saadaan myös käsin kosketeltavia tuloksia.

Andersson teki paluun eduskuntaan vuonna 2007, mutta jätti paikkansa terveydellisistä syistä syksyllä 2008. Kuva: Jarmo Lintunen

Vasemmistoliiton perustaminen ja ensimmäiset ohjelma-asiakirjat oli syvällinen muutos aikaisempaan kommunistisen puolueen ja kansandemokraattisen liikkeen traditioon. Sosialismia ei enää asetettu tavoitteeksi, vaan se tunnustettiin yhdeksi puolueen aatteelliseksi taustaksi eurooppalaisen humanismin ja muun muassa feminismin ohella.

Uusi puolue ilmoitti tavoittelevansa ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä. Tänään nämä tavoitteet eivät kuulosta kovin ihmeellisiltä, mutta kolme vuosikymmentä sitten oli toisin. Osa liikkeen perinteisistä kannattajista oli hämmennyksen vallassa, osa jopa tunsi itsensä petetyiksi ja tarpeettomiksi.

Täytyy muistaa myös, että maailma myllertyi myös Suomen ulkopuolella. Berliinin muuri oli kaatunut, pian romahti Neuvostoliitto ja sen mukana koko ns. reaalisosialistinen järjestelmä. Monet vasemmistolaiset olivat yhä uskoneet sen edustavan jotain parempaa, uutta yhteiskuntaa.

Vielä vasemmistoliiton perustavassa kokouksessa äänestettiin siitä, kirjataanko puolueohjelmaan YYA-sopimuksen merkitys Suomen ulkopolitiikan perustana. YYA-sopimus voitti äänestyksessä, vaikka koko Neuvostoliitto jo horjui hautansa partaalla.

Osallistuminen Lipposen 1. hallitukseen vuonna 1995 oli vasemmistoliitolle ja sen puheenjohtajalle valtava haaste Suomen ollessa vielä lähes laman pohjalla. Maan tilanne oli karmiva – työttömiä työnhakijoita oli lähes puoli miljoonaa, kymmeniä tuhansia konkursseja, 80 miljardin luottotappiot pankeilla ja valtava velkaantumisvauhti.

Juuri nimitetyt pääministeri Paavo Lipponen ja kulttuuriministeri Claes Andersson vasemmiston vappujuhlassa Helsingissä 1.5.1995. Kuva: Pekka Pajuvirta

Vasemmistoliitolta puuttui 13 vuoden oppositiokauden jälkeen hallitustyöskentelyn osaaminen. Eduskuntaryhmässä oli yksi ainoa edustaja, joka oli ollut aiemmin hallituspuolueen kansanedustaja, ja ryhmässä huomattava joukko hallitustyöskentelyyn kielteisesti tai vähintään skeptisesti suhtautuvia edustajia.

Puolueen ulkoiset ja sisäiset paineet muodostivat toimintaympäristön, joka oli lievästi sanottuna haasteellinen. Rohkenen epäillä, ettei kukaan muu kuin Claes olisi kyennyt luotsaamaan vasemmistoliittoa noiden karikkojen ohi.

Claes Anderssonin aika vasemmistoliiton puheenjohtajana on toistaiseksi menestyksekkäin kausi puolueen historiassa. Anderssonin kahdeksan vuotta kestäneellä puheenjohtajakaudella käytiin viidet vaalit, joista kolmessa vasemmistoliiton kannatus oli yli 10 ja kahdesti yli 11 prosenttia. Monessa suhteessa tuo kausi oli myös kaikkein vaikein.

Paras tapa kunnioittaa Claes Anderssonin muistoa on kehittää edelleen vasemmistoliittoa punavihreänä, modernina vasemmistopuolueena.

Claesin sanoin: yhteistyöllä saadaan yleensä enemmän aikaan kuin vastakkainasettelulla.

Kirjoittaja on Claes Anderssonin pitkäaikainen ystävä, avustaja ja työtoveri.