Rasismi ja epätasa-arvo ovat juurtuneet syvälle Eurooppaan. Yksi helposti havaittavista ilmenemismuodoista on se, että maanosan asukkaiden monimuotoisuus ei täysin näy Euroopan vallankäytön ytimessä.
Jos kulkee Brysselin EU-kortteleissa, vastaantulijat ovat useimmiten valkoihoisia ihmisiä.
Euroopan rasisminvastaisen verkoston (ENAR) arvion mukaan EU-maiden väestöstä noin 10 prosenttia kuuluu etnisiin vähemmistöihin. Ylimpien päätöksentekijöiden joukossa he ovat edelleen harvalti edustettuna. Tämä koskee erityisesti ei-valkoisia ihmisiä.
Esimerkiksi EU-parlamentin 705 parlamentaarikosta ei-valkoisia edustajia on vain 24, EU-komission komissaarien joukossa heitä ei ole yhtäkään. Huomionarvoista on, että Britannian lähdettyä EU:sta parlamentin monimuotoisuus heikkeni.
Kun puheenjohtaja Ursula von der Leyen kokosi viime vuonna ympärilleen uuden komission, huomio kiinnittyi laajasti komissaarien sukupuolijakaumaan, mutta muusta monimuotoisuudesta ei julkisuudessa juuri keskusteltu.
Kestävyystieteen professori Reetta Toivanen kertoo, että päättäjien valkoisuutta yritetään perustella usein eurooppalaisissa maissa sillä, että vähemmistöryhmät eivät ole vielä ehtineet nousta korkeisiin asemiin.
– Ikään kuin nämä rodullistetut ihmiset olisivat jonossa odottamassa, että jonain päivänä heidät voidaan valita riippumatta heidän taustastaan tällaisiin tehtäviin.
Syyt aliedustukselle ovat moniulotteisia. ENAR:n asiantuntija Juliana Wahlgren kertoo, että osaltaan kyse on äänestyskäyttäytymisestä ja siitä, että vähemmistöjen edustajia on vaaleissa vähemmän ehdokkaina, mutta toisaalta kyseessä on paljon laajempi ongelma, joka kytkeytyy yhteiskunnan rakenteisiin.
Enemmistö unohtaa kysyä vähemmistöjen kantaa
Helsingin yliopistossa Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historiantutkimuksen huippuyksikön varajohtajana toimiva Toivanen pohtii, että vähemmistöjä syrjivät rakenteet jäävät täällä pimentoon, koska EU:ssa elää niin vahva usko kertomukseen tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta ja demokratiasta.
Eurooppalaisten arvojen ja käytännön todellisuuden välillä vallitsee kuitenkin ristiriita.
– Voidaan tehdä paljonkin sellaista lainsäädäntöä ja kehittää politiikkaa, jossa puhutaan monikulttuurisuudesta ja inklusiivisuudesta, mutta todellisuudessa ei päästetä mukaan keskusteluun niitä ihmisiä, joita se koskettaa. Tavallaan unohdetaan kysyä heiltä itseltään, mikä olisi se tapa, jolla he haluavat osallistua, Toivanen sanoo.
Hänen mukaansa unohtamisen ongelma tiivistyy hankkeisiin, joissa pyritään osallistamaan vähemmistöjä, mutta agendan valmisteluun ei oteta itse kohteita mukaan.
– Silloin osallistamishankkeet eivät kohdennu näiden ihmisten tarpeisiin, vaan siihen, mitä enemmistö luulee kompastuskiveksi.
Esimerkiksi hän nostaa romanivähemmistölle suunnatut EU-tason hankkeet.
– Niissä tosi paljon keskitytään työhön, mutta vähän sellaisella ajatuksella, että romanit eivät itse tajuaisi työhön menemisen tärkeyttä. Samalla ei puututa ollenkaan siihen, että monessa maassa, kuten Suomessa, romanit eivät pääse töihin, koska heitä syrjitään taustansa puolesta.
Pulmana tiedon puute
Euroopan rakenteelliseen rasismiin puuttumista vaikeuttaa se, että käytössä olevat keinot tepsivät yleensä suoraan syrjintään, mutta eivät välilliseen eli epäsuoraan syrjintään, sanoo ENAR:n Wahlgren.
Wahlgrenin mukaan vakava puute on se, että monissa eurooppalaisissa maissa ei kerätä riittävästi tietoa esimerkiksi rasistisesta häirinnästä, väkivallasta tai rasismiin liittyvistä viranomaisten väärinkäytöksistä.
Wahlgren korostaa, että näkyvyyden lisääminen ja vähemmistöjen edustuksellisuuden vahvistaminen eivät yksinään riitä ongelmien korjaamiseksi. Hänen mukaansa tarvitaan sitoutumista tasa-arvoisemman agendan ajamiseen ja toteuttamiseen.
– Näemme paljon puhetta, mutta vähemmän konkreettisia tekoja, Wahlgren toteaa.
– Mutta se tiedetään, miten poliitikot ja instituutiot toimivat. Jos ajettavien asioiden tueksi ei ole saatavissa tietoa, se on ongelma. Edessä on taas noidankehä: on ongelma, johon halutaan puuttua, mutta ei riittävää tietoa, jolla ongelma todistettaisiin.
Pakko voi viedä eteenpäin
Toivanen katsoo, että rakenteellisen rasismin purkamisessa kasvatus ja koulutus ovat tärkeitä työkaluja. Hän huomauttaa, että tässä on vielä parannettavaa Suomessa.
– Meillä on opetussuunnitelmien perusteisiin kirjattu, että lapset ovat oikeutettuja ihmisoikeuskasvatukseen, mutta opettajankoulutuslaitoksissa ei ole yhtään pakollista kurssia, jossa opettajaopiskelijat oppisivat, miten ihmisoikeuksia opetetaan.
Rakenteiden uudistaminen vaatii myös tietoisia päätöksiä. Toivanen nostaa esimerkiksi pyrkimyksen palkata uusia työntekijöitä myös niin, että erilaiset etniset taustat olisivat paremmin edustettuina henkilökunnan keskuudessa.
– Ehkä jossain kohtaa tarvitaan vähän sellaista pakkoa, että työpaikoille alkaa tulla eritaustaisia ja sitten aletaan huomata, että sillä ei ole mitään merkitystä, minkä näköinen työntekijä on, vaan sillä, miten hän tekee työnsä.
uutiskirje 