Museokeskus Vapriikin uusi näyttely käsittelee kohdettaan karhua juuri niin kuin myyttistä metsän kuningasta pitääkin. Siis lämmöllä ja karhun salaisuuden säilyttäen
Asiallista tietoa tulee paljon karhun elämästä vuoden eri aikoina, ja tiedon voi huuhdella alas upeiden mesikämmenkuvien ja -videoiden kera.
Mutta yhtä painavasti kuljetetaan karhun vuodessa mukana kaikkea sitä myyttistä, mikä tuohon Suomen kansalliseläimeen liittyy.
Näyttelyn karhukuvat ovat palkitun luontokuvaajan Antti Leinosen ottamia. Niistä jää mieleen karhun lempeä katse. Petomaisuus palaa mieleen viimeistään, kun tutkii valtavan täytetyn karhun kämmeniä ja hampaita. Hyvin koskettavia puolestaan ovat videokuvat metsässä telmivistä nallekarhuista.
Noita tai nostettu
Varhaisimmat Suomen asukkaat palvoivat karhua jumalana ja esi-isänään. Ihmisen uskottiin saaneen alkunsa karhun ja kantaäidin suhteesta.
Sama uskomus eli muuallakin. Siperiasta Pohjois-Amerikkaan asti tunnetaan kertomus karhusta, joka otti metsään eksyneen ihmistytön puolisokseen.
Kun suomalaiset alkoivat saada elantonsa karjankasvatuksesta ja maanviljelystä, ei karhua enää haluttu ihmisten läheisyyteen. Rauhanomainen rinnakkaiselo vaati vaaroja torjuvien karhumenojen noudattamista.
Suomalaisen perimätiedon mukaan karhu saattoi olla joko luonnollinen karhu, noita itse tai nostettu eli noiduttu karhu. Olipa siinä siis pohtimista, miten toimia, jos sattui mesikämmen vastaan metsätiellä.
Vasta kristinusko ja kirkon vastustus 1600-luvulta alkaen johtivat karhukultin tuhoon.
Lähetyssaarnaajille noitarumpu – joka kuvaa karhumyyttiä eli saamelaismytologian kolmikerroksista maailmanjärjestystä – symboloi saamelaisten pakanallista uskontoa, minkä vuoksi rumpujen käyttö kiellettiin.
Näyttelyn merkittävin esine onkin muuten noitarumpu, joka on tuotu Italiasta Pigorinin museosta. Rumpu on peräisin Ruotsin Länsipohjasta 1600-luvulta. Suomen alueelta on säilynyt vain kolme noitarumpua, mutta yksikään niistä ei ole löydy suomalaisista museoista.
Nähdä näkemänsä yli
Karhun vuosi -näyttelyn kruunaa siihen liitetty osio Mansien mailla. Se esittelee professori Juha Pentikäisen johtamaa Vapriikin tutkimusmatkaa Siperian mansialueelle vuonna 2002, missä Suomesta hävitetty karhukultti on säilynyt näihin päiviin asti.
Viime vuosisadan alussa, vuosina 1901-06 kielentutkija Artturi Kannisto teki kenttätyötä Luoteis-Siperiassa. Sitten ovat Siperiaan sulkeutuivat 70 vuodeksi. Vuonna 1988 ovat taas avattiin.
Vuoden 2002 matka suuntasi Pelym-joelle. Matka on tallennettu kuvanauhoille. Matkakuvausta katsellessa voi vain ihmetellä, miten eri aikakautta mansilaiset elävät. Siinä ajassa ja paikassa sopi yhä tehdä karhunaamioita ja lukea puista pyhiä merkkejä.
Mansilaisten arkea ja luontoa katsellessa tuli pakostakin sellainen olo, että täällä vaurauden keskellä, tv-kanavien viidakossa ihminen on menettänyt osan näkökykyään. Sen kyvyn nähdä näkemänsä yli, toisiin merkityksiin.
Ehkä Tampereen karhunäyttely elvyttää tätä taitoa.
Karhu kalliotaiteessa, karhurituaaleja
Kevään aikana museossa järjestetään monia näyttelyyn liittyviä tapahtumia.
Karhusunnuntaina 14.3. puhutaan karhusta Suomen kalliotaiteessa, puhujina ovat professori Juha Pentikäinen, arkeologi Timo Miettinen ja tietokirjailija Pekka Kivikäs.
Karhuteema jatkuu keskiviikkoluennoilla, joista ensimmäisellä TT Risto Pulkkinen kertoo, mitä paikannimet kertovat Suomen karhusta. Seuraavana on vuorossa FT, YTT Osmo Pekonen, joka puhuu karhuista ja pyhimyksistä. Keskiviikkoluennot päättää FL Riku Hämäläinen aiheella Mustaa ruokaa ja kaksijalkaisia – Pohjois-Amerikan intiaanien karhu-rituaalit.