Vuosituhannen vaihde muutti elokuvan profiilin lopullisesti. Näkyvin muutos oli supersankarielokuvien esiinmarssi, kun tuotantoyhtiöt alkoivat suoltaa niitä liukuhihnalta. Vuonna 2000 ilmestyi ensimmäinen X-Men. Sen jälkeen julkaisutahti kiihtyi ennennäkemättömään vimmaan. Elokuvamaailmasta tuli silmiinpistävän lapsellinen.
Toisena murrosvuotena pidetään vuotta 2008, jolloin julkaistiin Iron Man. Samalla synnytettiin supersankarielokuvien jaettu todellisuus, joka ketjutti Marvel-yhtiön tuotannot toisiinsa. Ymmärtääkseen uusimman elokuvan tapahtumien taustat, piti katsoa sarjan edelliset elokuvat. Syntynyt multiversumi lumosi yleisön. Kaikkien aikojen tuottoisimpien elokuvien lista on pullollaan näitä ketjuelokuvia. Ilmiö on ollut niin massiivinen, että se on muuttanut tapaa, jolla elokuvaa ylipäätään tarkastellaan.
Supersankari-ilmiö on juntannut parissa vuosikymmenessä itsensä niin syvälle kulttuuriin, että sitä on hankalaa edes mitata. Meemeistä ja sosiaalisesta mediasta ei voi enää tunnistaa kaikkia superelokuvien kaikuja, koska niiden pauhu on haudannut alleen muut äänet. Kuvasto ei ole enää pelkkä genre, vaan se kuuluu länsimaisen kulttuurin yleissivistykseen. Supersankarit ovat kulttuurin osa-alue, joka näkyvyyden ja tunnistettavuuden puolesta vertautuu Egyptin pyramideihin ja Kiinan muuriin.
Koska menestys kasvattaa nälkää, superelokuvien tulevaisuus ei näytä minkäänlaisia hiipumisen merkkejä. Niihin kaadetaan rahaa jatkuvasti lisää niin monesta suunnasta, että kulttuurin ja teollisen sarjatuotannon eroa on hankalaa enää tunnistaa. Onnistuminen lippuluukulla ei ole enää riittävä mittari superelokuville, koska julkaisuja tehdään tuoteperheinä, joihin kuuluvat jatko-osien lisäksi suoratoistopalveluiden sarjat. Lähitulevaisuudessa on luvassa esimerkiksi kolme erillistä ja päällekkäistä Batman-tuotantoa. Jokaiselle uudelle elokuvalle määritellään jo valmiiksi spin off -suunnitelma, kertoo DC Filmsin johtaja Walter Hamada. Tuotannot menestyvät kuin vaatemallistot.
Nykyinen tilanne on piirtänyt selvän rajan elokuvataiteen historiaan. Se tuntuu melkein suuremmalta katkokselta kuin ääni- tai värielokuviin siirtyminen. 2000-luku on näyttänyt, miten digitaalinen animaatio on niellyt yhä suuremman osan kameratyöskentelystä ja -näyttelemisestä. Aiemmin kömpelöistä erikoistehosteista on tullut tarinankertomisen muoto, joka rajoittaa entistä vähemmän fantasiamaailmojen kerrontaa.
Nykyelokuva onkin kiinteä osa digitaalista kulttuuria, jossa draaman merkitys on alisteinen kuvakerronnalle. Fantasiamaailmojen merkitys korostuu yliluonnollisten tehosteiden visualisoinnissa. Käsikirjoitusmielessä suurtuotantojen kaavamaisuus saa Molièrenkin näytelmien rakenteen tuntumaan kekseliäältä. Liikkuvin kuvin ja äänin kerrottu tarina ei ole tekniikan läpimurtojen myötä vapautunut, vaan jostain syystä estetiikka on kasvanut umpeen. Se tuntuu erityisen hämmästyttävältä aikakaudella, jossa jokainen meistä käyttää videokameraa säännöllisesti ja tuottaa sillä jatkuvasti sisältöä eri medioihin.
Elokuva näyttää kuin ravintolamaailmalta, jossa tarjoillaan vain yhtä ateriaa jokaisessa kuppilassa. Suurinta keskustelua ja eksistentiaalista analyysiä synnytetään The Joker -elokuvan kaltaisista teoksista, joiden fiktiivinen maailma on jo niin läpikaluttu, että metafiktionkin käsite tuntuu homehtuneelta niistä puhuttaessa.
Superelokuvien menestyksen marssi paljastaakin luultavasti enemmän markkinoinnista kuin estetiikasta nykymaailmassa. Koska huomion saaminen uusille tuotteille on yhä vaikeampaa, sitä keskitetään. Elokuvan markkinointi on mainonnan maratonjuoksua, koska se aloitetaan tuotantovaiheessa. Jatkuvan hohteen ylläpitäminen helpottuu, kun tuoteperhe siirtyy myyntiin tipoittain, yksi kappale kerrallaan. Mainostettava asia on jatkuvasti sama, mutta myyntiartikkelit vaihtuvat.
Vain hetkeä ennen vuosituhannen vaihdetta elokuvaa tehtiin aivan toisenlaisista lähtökohdista. 1995 manifestoitiin Dogma-elokuva, jossa luovuttiin välineen tuomista mahdollisuuksista ja keskityttiin sisältöön: Tilanteeseen, jonka näyttelijät luovat. Hetkeen, joka tallennetaan sellaisenaan. Dogma-manifesti ei ole menettänyt ajankohtaisuudestaan sekuntiakaan. Tuntuu yhä vallankumoukselliselta ajatukselta, että joku uskaltaisi synnyttää tarinan ja tilanteen ja ikuistaa sen kameralla. Muuttamatta mitään jälkikäteen.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.
uutiskirje 
