Sosten pääekonomisti Jussi Ahokas, talouskuri ja tiukka talouspolitiikka ovat nousseet jälleen esiin julkisuudessa hallituksen kehysriihen myötä. Mistä tämä oikein kertoo, onko kyse suomalaisesta erikoisuudesta?
Ensiksi voidaan kysyä, että ovatko tiukka talouspolitiikka tai varsinkaan talouskuri nousseet esille. Nythän on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin, että Suomen hallituksen lähtökohtana on tehdä hyvinkin elvyttävää ja investointilähtöistä talouspolitiikkaa.
Kun kyseessä on vasemmistovetoinen hallitus, on tietysti luonnollista, että oikeisto-oppositio, myös hallituksen sisäinen, asettuu tätä linjaa ainakin jossain määrin vastustamaan. Mutta nähdäkseni mikään puolue Suomessa ei ole mitään kiimaista julkisen talouden tasapainottamista tällä hetkellä ajamassa. Enemmänkin kyse on poliittisesta retoriikasta.
”Palavalla maapallolla minkä tahansa eläkejärjestelmän kyky turvata ihmisten hyvinvointia on aika heikko”
Voidaan tietysti kysyä yleisemmin, onko suomalaisten suhtautuminen julkiseen talouteen ja sen tasapainoon jotenkin vakavampi kuin muissa maissa. Siis olemmeko rakenteellisesti fiskaalikonservatiivinen maa?
Ehkä tällainen ”suu säkkiä myöten” -mentaliteetti tosiaan on meihin suomalaisiin iskostettu jossain sosiaalisessa perimässä. Kaiketi erilaiset arvotutkimukset ja -kyselytkin tätä näyttävät. Tästä näkökulmasta poliittinen ”tarkan markan”-retoriikka on varmasti vieläkin helpompi ymmärtää.
Maailmalla talouspolitiikan suunta näyttäisi olevan toista. Esimerkiksi Saksassa kuuluisa musta nolla on heitetty roskikseen ainakin hetkeksi. Onko tämä tulkinta oikea?
Näkisin niin, että aivan kuten Suomessakin, niin myös muualla etsitään nyt seuraavien vuosikymmenien talouspoliittista suuntaa. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on ihan realistista ajatella, että lopulta valittu suunta voi erota merkittävästikin siitä, mihin olemme aiempina vuosikymmeninä tottuneet.
Saksan esimerkki on hyvä. Jos maassa on jo vuosikymmenten ajan sivuutettu julkisten investointien tarve, esimerkiksi infrastruktuuriin, nyt nousevat poliittiset voimat ovat alkaneet voimallisesti pitää tätä virheenä. Puhun tietysti tässä vihreistä, joista on hyvää vauhtia tulossa suurin parlamenttipuolue Saksassa.
Vaikka oikeistopuolueet edelleen Saksassakin turvautuvat jonkinlaiseen talouskuriretoriikkaan, ja varmasti saavatkin sille ihan mukiinmenevän kannatuksen, hallitusvalta saattaa silti luisua käsistä. Kun tähän liittää oikeiston hajoamisen arvokonservatiivien ja arvoliberaalien joukkoihin, tilanne ei sillä puolella poliittista kenttää ole kovin helppo.
Ounastelen, että ehkä arvoliberaalioikeisto jatkossa artikuloi myös talouspolitiikassa elvyttävämpää linjaa ja siten mustan nollan, eli julkisen tasapainon tavoite tullaan vähitellen hautaamaan.
Ennen kehysriihtä STTK:n pääekonomisti Patrizio Laina onnistui nostamaan keskustelua hystereesistä. Mutta siinäkin oli sivumakuna perinteinen ”tämä on jotain vasemmiston käärmesoppaa”, kun laskelmia kyseenalaistettiin. Miten itse näit keskustelun hystereesistä?
Kyllähän se nousi keskusteluun puhtaasti siinä kehyksessä, jossa Suomessa on viime vuosina totuttu talouspolitiikkaa puimaan. Eli tarjontareformien, työllisyystavoitteiden ja laskennallisten ”päätösperäisten” työllisten kehyksessä.
Politiikantoimittajathan nostivat hystereesin esiin vain siksi, että hallituksen vasemmistopuolueiden uumoiltiin siihen vedoten luikertelevan irti hallituskauden työllisyysreformilinjasta väittämällä, että koronaelvytys synnytti jo tarvittavan positiivisen vaikutuksen rakenteelliseen työllisyyteen.
Sinällään oli hienoa, että hystereesistä keskusteltiin nyt näinkin laajasti. Esimerkiksi globaalin finanssikriisin ja eurokriisin aikana tällainen keskustelu puuttui ja juuri siksi talouskuri keskellä matalasuhdannetta oli mahdollista – myös meillä Suomessa jossain mitassa. Hystereesinäkemyksen tärkein viesti on se, että taantumassa kannattaa elvyttää.
Tämä on kuitenkin tänä päivänä jo kaikkien hyväksymä politiikkaidea, että sinällään hystereesiä ei tarvita yhtään mihinkään. Tai oikeastaan yksi hystereesiteoreettinen näkemys voisi vielä olla käänteentekevä. Se on niin sanottu käänteinen hystereesi, jonka talouspoliittinen viesti on tiivistetysti se, että elvytys, julkinen kulutus ja julkiset investoinnit voivat lisätä rakenteellista työllisyyttä noususuhdanteessakin. Tällaista talouspoliittista keskustelua ei kuitenkaan ole syntynyt, vaikka hystereesi pääsikin nyt näkyvästi esille.
Kun kehysriihi kriisiytyi, ei julkisuudessa ole enää lainkaan puhuttu ilmastokriisistä. Sen sijaan on puhuttu, että turveteollisuutta pitää tukea. Onko tämä jälleen osoitus siitä, että emme vieläkään kykene keskustelemaan suurimmasta ongelmasta eli ilmastokriisistä ja luontokadosta?
On. Ilmastokriisi ja luontokato ovat politiikassa edelleen sivuseikkoja. Kyllä se kovin höyry syntyy edelleen näiden perinteisten poliittisten jakolinjojen ympärille. Itsekin huomasin imeytyväni julkisessa keskustelussa mukaan kommentoimaan julkisen talouden tasapainoa, velkaa ja muita kuin ympäristöön liittyviä rakenteellisia tekijöitä. Tässä mielessä poliittinen keskustelu on edelleen vääristynyttä, kun ekologinen kriisi on aikamme suurin yksittäinen kysymys.
Polkuriippuvuus eli kaiketi jonkinlainen poliittisen keskustelun hystereesi tässä jyllää. Vaikka tiedostamme selvästi, että ekologinen kriisi on tärkein rajoite, jankkaamme vain vuosi toisensa jälkeen siitä, miten esimerkiksi eläkejärjestelmämme kantaa vuosikymmenten päästä. Pitäisi kuitenkin muistaa, että palavalla maapallolla minkä tahansa eläkejärjestelmän kyky turvata ihmisten hyvinvointia on aika heikko.
Otetaan vielä yksi kysymys maailmalta. Presidentti Joe Bidenin hallinto USA:ssa on käynnistämässä melkoisia uudistuksia niin infran kuin ilmastopolitiikan korjaamiseksi. Miten heillä on siihen varaa mutta ei meillä?
Kyllähän meilläkin Euroopassa olisi ihan samalla lailla varaa pistää käyntiin tällaisia investointihankkeita. Olemme yksi yksi maailman johtavista talousalueista, meillä on paljon käyttämätöntä työvoimaresurssia ja muuta tuotantopotentiaalia olemassa ja investointikohteita vihreän siirtymän mahdollistamiseksi on helppoa keksiä.
Kyse on ennen kaikkea poliittisista valtasuhteista sekä päätöksentekojärjestelmästä, jotka Euroopassa ovat varmasti monimutkaisemmat kuin Yhdysvalloissa vihreän siirtymän politiikan näkökulmasta.
Toivon, että Bidenin hallinnon aikaisempaa määrätietoisempi ote rakenteiden muuttamiseen valuu alaspäin myös Eurooppaan. Olen viime aikoina kuitenkin tullut melko pessimistiseksi sen suhteen, onko Euroopalla kykyä nopeasti lähteä tarvittavalle politiikkauralle.
Euroopan poliittinen konteksti on aina ollut sirpaleinen, repivä ja epävakaa. Onneksi sentään Saksan ja Ranskan poliittinen liittouma on viime vuosikymmenet ekologisen jälleenrakentamisen politiikassa, Saksan ja Ranskan on tässäkin asiassa otettava homma haltuun ja näytettävä suuntaa Euroopalle.
uutiskirje 